»Ja te näitte mitä yleislakolla voidaan saada aikaan», Ernest jatkoi. »Me ehkäisimme sodan Saksaa vastaan. Koskaan ei ole esitetty parempaa näytettä työväen yhteisyydestä ja voimasta. Työ voi hallita ja tulee hallitsemaan maailmaa. Jos te suostutte yhä edelleen seisomaan meidän rinnallamme, niin me teemme lopun kapitalismin vallasta. Se on teidän ainoa toivonne. Ja enemmänkin, kuten tiedätte. Sillä mitään muuta keinoa ei ole. Ja mitä ikinä te puuhaattekin entisen menettelytapanne pohjalla, on teidän perikatonne jo ennakolta varma, yksistään jo siitä syystä, että tuomioistuimia vallitsevat herrat.»[1]
[1] Näytteeksi siitä, miten nurjasti tuomioistuimet kohtelivat työväkeä, mainittakoon muutamia sellaisia oikeudenpäätöksiä. Pennsylvanian hiilikaivoksissa oli lasten työssä käyttäminen sangen yleistä. V. 1905 (v. a.) työväen onnistui saada hyväksytyksi lakiehdotus, joka velvoitti kaivannonomistajat hankkimaan lasten vanhemmilta valallisen todistuksen näiden iästä ja kouluopetuksesta. Mutta Luzerne-kauntin kihlakunnanoikeus julisti tuon uuden lain perustuslainvastaiseksi sillä perusteella, että siinä tehtiin erotus samaan luokkaan kuuluvien yksilöitten välillä — nim. lasten alle neljäntoista ja yli neljäntoista ikävuoden. Valtion ylioikeus vahvisti tuomion. New Yorkin Court of Special Sessions (ylimääräisesti istuva oikeus) julisti v. 1905 (v. a.) perustuslainvastaiseksi asetuksen, joka kielsi naisten ja lasten työskentelyn tehtaassa jälkeen kello yhdeksän illalla. Asetus kumottiin sillä perusteella, että se oli »luokkalaki». Niinikään leipurit siihen aikaan nääntyivät ylenmääräisestä raatamisesta. New Yorkin lainlaatijakunta sääsi lain, joka määräsi työpäivän pituuden leipomoissa enintään 10-tuntiseksi. V. 1906 (v. a). Yhdysvaltain ylioikeus julisti tämän lain perustuslainvastaiseksi ja siis kumottavaksi. Sen päätöksen perustelussa sanottiin m. m.: »Ei ole mitään järkevää syytä käydä rajoittamaan henkilökohtaista vapautta tai vapaan sopimuksen oikeutta määräämällä leipurin työpäivän pituus.»
»Te pidätte liian kiirettä», vastasi O'Connor. »Te ette tunne kaikkia keinoja. Toistakin tietä voi päästä. Me tiedämme, mihin ryhdymme. Me olemme kyllästyneet lakkoihin. Ne ovat hakanneet meidät niissä pataluhaksi. Mutta luulen, että meidän ei tarvitse koskaan enää kutsua väkeämme lakkoon.»
»Minkälainen sitten on se teidän keinonne?» kysyi Ernest oitis.
O'Connor nauroi ja pudisti päätään. »Sen verran voin teille sanoa, että me emme ole olleet nukuksissa. Emmekä me uneksi nytkään.»
»Toivottavasti siinä ei ole mitään pelkäämistä tai häpeämistä», lausui
Ernest ikäänkuin syytellen.
»Kai me itse parhaiten tiedämme omat asiamme», kuului vastaus.
»Se on pimeä juttu, päättäen siitä tavasta, millä te koetatte sitä peittää», sanoi Ernest kiihtyen.
»Me olemme maksaneet kokemuksemme hiellä ja verellä, ja me olemme ansainneet kaiken sen, mitä meille on tulossa», kuului vastaus. »Oma suu on lähempänä kuin kontin suu.»
»Jos te ette uskalla sanoa, minkälainen se teidän keinonne on, niin minä sanon sen teille.» Ernestin veri kiehui. »Te aiotte ryhtyä saaliin jaolle. Te olette tehneet sopimuksen vihollisen kanssa, niin tottavie olettekin. Te olette myyneet työväen asian, koko työväen. Te peräännytte valjuina raukkoina taistelutantereelta.»