Mutta hän oli nyt poissa, eikä hänen tilansa mennyt perintönä hänen lapsilleenkaan. Sen omisti nyt — ei kukaan muu kuin mr Wickson, jonka omaisuutta olivat Sonoma-vuoren itäiset ja pohjoiset rinteet, ulottuen Spreckelsien tiluksista aina Bennett-laaksoon saakka. Hän oli muuttanut sen peurapuistoksi, jossa näitä otuksia suurissa laumoissa parveili tuhansia acreja käsittävällä alueella. Näiden maiden entiset omistajat oli häädetty tiloiltaan. Valtion omistama aistiviallisten koti oli niinikään saanut väistyä peurojen tieltä.
Ja kaiken muun hyvän lisäksi mr Wicksonin metsästysmaja sijaitsi neljännesmailin päässä minun piilopaikastani, seikka, joka ei ollut vaarallinen, vaan päinvastoin lisäsi paikan turvallisuutta. Meitä suojeli tuon pikkuoligarkin oma kilpi. Jo itse tämän paikan luonne teki epäluulot mahdottomiksi. Wicksonin metsästyspuisto tulisi varmaankin olemaan viimeinen paikka koko maailmassa, minne Ernestiä etsivät Rautakoron vakoojat suuntaisivat matkansa.
Sidoimme hevosemme lammikon rannalla sijaitsevaan punapuumetsikköön. Ja seuralaiseni kaivoi esille onton tammen takana olevasta syvennyksestä joukon tavaroita — viidenkymmenen naulan jauhosäkin, useammanlaisia säilykeruokia, keittoneuvot, peitteitä, kappaleen öljykangasta, kirjoja ja kirjoitusneuvot, kimpun kirjeitä, viiden kannun astian lamppuöljyä, öljykeittiön ja vihdoin viimein kaikista tärkeimmän, vankan köysinipun. Ja niin paljon oli näitä tavaroita, että saimme tehdä useampia matkoja kuljettaaksemme ne kaikki piilopaikkaamme.
Mutta paikka ei ollut kaukana. Ottaen mukaani nuorakimpun ja asettuen toverilleni oppaaksi lähdin pyrkimään uraa pitkin, mikä oli raivattu villiviinin läpitunkemaan pensaikkoon kahden metsäisen kummun väliin. Ura johti jyrkälle puron penkereelle, pienoisen lähdepuron, joka ei kuivunut kuumimpinakaan kesinä. Joka puolella tätä paikkaa ympäröivät metsäiset kunnaat, näyttäen jonkun välinpitämättömän jättiläisen nakkelemilta. Niissä ei ollut kalliota. Ne kohosivat satojen jalkojen korkeuteen sisältäen punaista tulivuorimaata, Sonoman kuuluisaa viinimultaa. Näiden läpi pienoinen puro oli uurtanut äkkijyrkän väylänsä.
Kyllä siinä sai kavuta, ennenkuin päästiin puron uomaan, jota pitkin jatkoimme matkaa sadan jalan verran ja saavuimme ison aukon kohdalle. Hevin ei huomannut mitään, mikä olisi osoittanut tuon aukon olemassaoloa, eikä se liioin ollutkaan aivan jokapäiväinen aukko. Me ryömimme tiuhasti toisiinsa kietoutuneiden metsäruusupensaitten läpi aukon suulle, josta saattoi kurkistaa vihreän lehdikön läpi parisataa jalkaa pitkään ja leveään ja satakunta jalkaa syvään luolaan. Tämä luola lienee saanut alkunsa jonkun maanmullistuksen kautta, ja sitten vesi oli uurtanut sen nykyiseen muotoonsa. Sen seinämät ja pohjat olivat kokonaan kasvien peitossa, hienosta sammalesta jättiläismäisiin punapuihin ja douglas-kuusiin asti.
Se oli erinomainen piilopaikka. Siellä ei käynyt ketään, eivät edes Glen Ellenin koulupojat. Jos tämä luola olisi sijainnut jossakin pitemmässä jokiuomassa, olisi se ollut hyvinkin tunnettu. Mutta tämä ei ollutkaan erityisen huomattava jokiuoma. Koko puro ei ollut pitempi kuin tuhatviisisataa jalkaa. Puron juoksu alkoi noin tuhannen jalan päässä olevasta niittylähteestä, ja noin kolmesataa jalkaa onkalon alapuolella se sukelsi esille tiheästä pensaikosta yhtyen emäjokeen ja virraten edelleen aallonmuotoisten harjujen muodostamaa tasankoa pitkin, jota kauttaaltaan peitti ruoho.
Seuralaiseni köytti nuoran toisen pään puuhun ja laski minut, joka pitelin kiinni nuoran toisesta päästä, alas onkaloon. Tuossa tuokiossa tunsin pohjan jalkaini alla. Ja pienen ajan kuluessa hän nouti kaikki tavarat ja laski ne samaa tietä onkaloon. Senjälkeen hän lappoi nuoran ylös, kätki sen ja lausui minulle ystävällisesti jäähyväiset.
Ennenkuin jatkan kertomustani, tahdon mainita muutamin sanoin tästä toverista, John Carlsonista, vaatimattomasta kumousmiehestä, joka kuului niihin lukemattomiin uskollisiin tovereihin, joita oli meidän riveissämme. Hän oli työssä Wicksonin metsästysmajalla, tallimiehenä. Ja Wicksonin olivat ne hevosetkin, joilla me ratsastimme Sonoma-vuoren yli. Lähes kaksikymmentä vuotta John Carlson on ollut tämän piilopirtin isännöitsijänä. Ei yhtään uskottomuuden ajatusta ole johtunut hänen mieleensä koko aikana, se on varma. Luottamuksen pettäminen on hänelle vallan tuntematon käsite. Hän oli siinä määrin kylmäkiskoinen ja niin jäykkä, että täytyi kummastella, mitä vallankumous saattoi hänelle merkitä. Ja kuitenkin hänen himmeässä mielessään hehkui vapaudenrakkaus. Muutamissa suhteissa oli erittäin hyväksi, että häneltä puuttui vilkas mielikuvitus. Hän ei milloinkaan menettänyt malttiaan. Hän ei ollut utelias eikä suulas. Kerran kysyin, mitenkä hänestä tuli kumouksellinen.
»Nuorena ollessani palvelin sotaväessä», hän vastasi. »Se oli Saksassa. Siellä kaikkien nuorukaisten täytyy palvella armeijassa. Niinpä minäkin jouduin sinne. Samaan aikaan siellä sattui olemaan eräs toinenkin sotilas, nuorukainen niinikään. Hänen isänsä oli agitaattori, nähkääs, ja istui linnassa n. s. majesteettirikoksesta — niin nimitetään sitä, että joku puhuu totta keisarista. Ja tuo nuorukainen jutteli minulle paljon kansasta, työstä ja siitä, miten kapitalistit riistävät kansaa. Hän avasi minun silmäni näkemään asioita uudessa valossa, ja minusta tuli sosialisti. Hänen puheensa olivat tosia, enkä minä ole koskaan niitä unohtanut. Yhdysvaltoihin tultuani minä etsin käsiini sosialistit. Liityin jäsenenä sosialistiseen työpuolueeseen. Sitten myöhemmin, kun puolue hajosi, liityin sosialistipuolueeseen. Siihen aikaan työskentelin eräässä vuokratallissa San Franciscossa. Se oli ennen maanjäristystä. Minä olen ollut puolueen maksavana jäsenenä kaksikolmatta vuotta. Olen yhä puolueessa ja vieläkin maksan maksuni, vaikka se onkin hyvin salaista hommaa tähän maailmanaikaan. Ja aion vastaisuudessakin suorittaa maksuni, ja kun kooperatiivinen yhteiskunta syntyy, olen mielissäni.»
Jäätyäni yksikseni ryhdyin valmistamaan aamiaista ja panemaan kuntoon uutta kotiani. Usein varhain aamuisin tai iltaisin pimeän tultua Carlsonin oli tapana pistäytyä luokseni pariksi tunniksi juttelemaan. Ensialuksi minun asuntonani oli öljyvaate. Myöhemmin pystytettiin vähäinen teltta. Ja vihdoin, kun olimme tulleet täydellisesti vakuutetuiksi paikan turvallisuudesta, rakennettiin pieni tupa. Ja se sijoitettiin niin, että sitä ei voinut nähdä onkalon reunalta, jos joku sinne olisi sattumalta eksynyt. Sitäpaitsi paikan rehevä kasvillisuus tarjosi luonnollisen suojan. Ja itse tupa rakennettiin pystysuoraan seinään. Tähän seinään me kaivoimme niin suuren aukon, että se antoi tilaa kahdelle huoneelle, kuivasimme ne hyvin ja pönkitimme hirsillä. Uskokaa pois, meillä oli monta mukavuuttakin. Kun saksalainen terroristi Biedenbach saapui meidän luoksemme, kyhäsi hän savunimijän, jota käyttämällä voimme talvi-illoin istua räiskyvän takkavalkean ääressä.