Ja sama oli meidän valepukeutumisemme laita. Täytyi harjoitella, kunnes näyteltävämme osa muuttui todelliseksi, kunnes pääsimme niin pitkälle, että olisi tarvittu ankaraa ja valpasta tahdon ponnistusta palataksemme jälleen alkuperäiseen itseemme. Tietysti alussa tehtiin runsaasti hapuilevia kokeita. Me olimme ryhtyneet luomaan uutta taidetta, ja meillä oli paljon keksittävänä. Mutta työtä tehtiin kaikkialla; yhä useammat saavuttivat sangen suuren taitavuuden tällä alalla, ja temppujen ja apukeinojen varasto kasvoi nopeasti. Ja tästä varastosta muodostui vallankumouksen lukukirja, jonkinlainen oppikurssi.
Näihin aikoihin isäni katosi. Hänen kirjeensä, jotka olivat aina ennen saapuneet säännöllisesti, lakkasivat kokonaan tulemasta. Häntä ei enää näkynyt eikä kuulunut meidän asunnossamme Pell-kadulla. Meidän toverimme etsivät häntä kaikkialta. Salaisten järjestöjemme avulla me etsimme kaikki vankilat. Hän oli kadonnut, aivan kuin maa olisi hänet niellyt, eikä tähän päivään asti hänestä ole saatu mitään vihiä.[1]
[1] Katoaminen oli sen ajan julmimpia kauhuja. Se on myötäänsä laulun tai kertomuksen aiheena. Se oli maanalaisen toiminnan välttämätön seuralainen. Ja tämä ilmiö oli melkein yhtä yleinen oligarkkien luokan ja työväenkastien taholla kuin kumouksellistenkin. Ilman varoitusta, ilman edelläkäypää viittausta miehiä, naisia ja lapsia katosi teille tietymättömille, ja heidän kohtalonsa jäi selittämättömäksi salaisuudeksi.
Kuusi kuukautta oleskelin yhä yksin piilopirtissä, mutta toimettomuudessa en aikaani kuluttanut. Meidän järjestömme edistyi nopealla vauhdilla, ja aina oli työtä niin paljon kuin vain suinkin kerkesi tehdä. Ernest ja muut johtajat vankiloistaan käsin sääsivät, mitä milloinkin oli tehtävä, ja meidän vapaalla jalalla olijain oli pantava toimeen heidän määräyksensä. Meillä oli suusanallinen järjestelmä aatteen levittämistä varten, vakoilijajärjestö kaikkine sivuosastoineen, salaisten kirjapainojen järjestö ja maanalainen rautatielaitoksemme, jolla tarkoitettiin sitä, että meidän lukemattomat piilopaikkamme oli yhdistetty toisiinsa, samalla kuin tämän järjestön tehtävänä oli uusien piilosuojain perustaminen sinne, missä niitä ei ennestään ollut olemassa.
Niinpä oli työtä tekemästä päästyäkin. Kuuden kuukauden kuluttua minun yksinäisyyteni päättyi, sain luokseni kaksi toveria. He olivat nuoria tyttöjä, uljaita sieluja ja rakastivat vapautta intohimoisesti, Lora Peterson, joka katosi v. 1922, ja Kate Bierce, joka myöhemmin joutui naimisiin Du Bois'n kanssa ja joka on yhä vielä meidän joukossamme, katse kohotettuna huomista aurinkoa kohti, joka julistaa uuden ajan tuloa.
He olivat olleet suuressa vaarassa, vähällä joutua surman suuhun. Siinä kalastajavenheessä, jolla he tulivat San Pablo-lahden poikki, oli myöskin eräs urkkija. Mies oli Rautakoron palveluksessa ja hyvin perehtynyt meidän järjestömme salaisuuksiin. Epäilemättä hän oli minun jäljilläni, sillä me olimme jo aikoja sitten saaneet tietää, että minun katoamiseni oli herättänyt suurta huomiota oligarkian salaisen järjestön taholla. Mutta onneksi tämä urkkija ei ollut vielä ennättänyt ilmoittaa kenellekään huomioistaan. Hän oli nähtävästi lykännyt ilmoituksensa toistaiseksi, päättäen odottaa siksi, kunnes oli löytänyt minun piilopaikkani ja saanut minut vangituksi. Mutta hänen tietonsa kuolivat hänen kanssaan. Jonkun tekosyyn nojalla hän pyrki pois venheestä kohta sen jälkeen kuin tytöt olivat nousseet maihin Petaluma-joen suulla ja lähteneet jatkamaan matkaansa ratsain.
Jonkun matkaa kuljettua Sonoma-vuoren rinnettä ylöspäin John Carlson antoi tyttöjen jatkaa matkaansa taluttaen hänen hevostaan ja palasi itse jalkapatikassa. Hänen epäluulonsa oli herännyt. Hän tapasi urkkijan, ja siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, hän antoi minulle selvän käsityksen.
»Minä järjestin asiat», kuului Carlsonin mutkaton selitys. »Minä selvitin välini hänen kanssaan», hän toisti synkän tulen hehkuessa silmissään ja känsäisten käsiensä kaunopuheisesti puristuessa ja avautuessa. »Hän ei päästänyt ääntäkään. Minä piilotin hänet ja aion vielä tänä yönä hänet haudata.»
Sinä aikana minä usein ihmettelin omaa muuttumistani. Minusta tuntui mahdottomalta, että olin koskaan elänyt tyyntä rauhallista koulukaupungin elämää tai että minusta oli tullut väkivaltaisuuksiin ja veritöihin tottunut kumouksellinen. Jompikumpi näistä kahdesta oli varmaankin mielikuvitusta. Mutta mikä sitten oli totta, mikä harhaa? Oliko tämä nykyinen kumouksellinen elämä pahaa unta? Vai olinko minä kumouksellinen, joka kenties olin jotenkin uneksinut jonkun tämänedellisen elämäni aikana asuneeni Berkeleyssa tietämättä mitään sen julmemmasta elämästä kuin tanssiaiset, teeillatsut, keskusteluseurat ja luentosalit? Mutta näitä tällaisia mietteitä lienevät kokeneet kaikki meikäläiset, ihmisten veljeyden punaisen lipun ympärille kokoontuneet toverit.
Usein johtui mieleeni henkilöitä tuon toisen elämän varrelta, kadoten samalla kuin ilmestyivätkin. Niiden joukossa oli piispa Morehouse. Turhaan etsimme häntä senjälkeen kuin järjestömme oli aloittanut toimintansa. Häntä oli kuljetettu hullujenhuoneesta toiseen. Me seurasimme hänen jälkiään Napassa sijaitsevasta hullujenhuoneesta Stocktonin mielisairaalaan ja sieltä Agnews-nimiseen samanlaiseen laitokseen Santa Clara-laaksossa, ja siellä hävisivät jäljet. Häntä ei oltu ilmoitettu kuolleeksi. Hän lienee jotenkin päässyt pakoon. En voinut aavistaa, että tulisin hänet näkemään vilaukselta Chicagon kommuunin kauheassa verilöylyssä.