Niinpä asia, jota toimittamaan minä olin saapunut sinä iltana, koski juuri erästä sellaista oikeudenkäyntiä. Eräs meidän omia tovereitamme, jonka oli vuosikausia onnistunut säilyttää paikkansa Rautakoron paikallisen salapoliisitoimiston kirjurina, oli joutunut Friscon »punaisten» pannaan ja oli nyt tutkittavana heidän tuomioistuimensa edessä. Tietysti hän ei ollut saapuvilla, eivätkä liioin hänen tuomarinsa tietäneet, että hän oli meidän miehiämme. Minun tehtävänäni oli näyttää toteen, kuka hän oli ja että hän oli uskollinen kumousmies ja toveri. Saattaa tuntua ihmeelliseltä, että me ensinkään saimme tiedon tästä asiasta. Selitys on yksinkertainen. Eräs meidän salainen asiamiehemme oli Friscon »punaisten» jäsen. Oli näet välttämätöntä pitää silmällä ystäviä niinkuin vihollisiakin, ja näitten raivolaisten järjestö oli siksi merkitsevä, ettei suinkaan ollut yhdentekevää, mille kannalle asettui sen suhteen.
Mutta palatkaamme jälleen Peter Donnellyyn ja hänen poikaansa. Kaikki kävi hyvin Donnellylle, kunnes seuraavana vuonna sattui niin, että niiden miesten joukossa, jotka arvalla lankesivat hänen murhattavikseen, oli Timothy Donnellyn nimi. Silloin veriheimolaisuus, joka oli hänelle ollut niin ominaista, pääsi voitolle. Ja pelastaakseen poikansa hän petti toverinsa. Siinä hän ei sentään täydellisesti onnistunut, vaikka useita järjestön jäseniä joutuikin kiinni ja mestattiin. Jäljellejääneet valmistivat Donnellylle sellaisen kohtalon kuin hän oli petoksellaan ansainnut.
Mutta ei Timothy Donnelly liioin kauan elänyt. Friscon »punaiset» vannoivat hänen kuolemansa. Oligarkia teki kaikkensa hänen pelastamisekseen. Häntä kuljetettiin maan toisesta kolkasta toiseen. Kolme »punaista» menetti henkensä turhaan koettaessaan panna hänen kuolemantuomiotansa toimeen. Järjestöön kuului yksinomaan miehiä. Vihdoin he turvautuivat erääseen naiseen, meikäläisten järjestöjen jäseneen, ennenmainittuun Anna Roylstoniin. Meidän sisäinen piirimme varoitti häntä, mutta se ei auttanut, sillä hän on tottunut aina noudattamaan omaa tahtoaan, halveksien puoluekuria. Ja muuten hän on nerokas ja rakastettava ihminen, jonka suhteen mikään kuri ei voi tulla kysymykseenkään. Hän kuuluu yksinään omaan luokkaansa, eikä häntä ole arvosteltava tavallisen vallankumouksellisen kannalta.
Ja meidän kiellostamme huolimatta hän ryhtyi toimeen. Anna Roylston oli viehättävä nainen. Hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata mieshenkilö luokseen. Hän voitti kymmenien meidän nuorten toveriemme sydämet ja kymmenien muiden, kiinnittäen heidät näillä sydänsiteillä meidän järjestöömme. Mutta siitä huolimatta hän päättävästi kieltäytyi avioliitosta. Hän rakasti lapsia kaikesta sydämestään, mutta hän otaksui, että hänen oma lapsensa vieroittaisi hänet aatteesta, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä.
Anna Roylstonin ei ollut vaikea voittaa Timothy Donnellya. Eikä hänen omatuntonsa liioin häntä vaivannut, sillä juuri samaan aikaan tapahtui Nashvillen verilöyly, jolloin palkkasoturit Donnellyn johdolla teurastivat kahdeksansataa kutojaa. Mutta hän ei murhannut Donnellya, vaan jätti hänet vankina Friscon »punaisten» käsiin. Tämä tapahtui vasta viime vuonna, ja nyt jo hänelle on annettu uusi nimi. Kumouksellisten keskuudessa kaikkialla hänet tunnetaan nimellä »Punainen neitsyt».[1]
[1] Vasta toisen vallankumouksen aikana Friscon »punaisten» järjestö alkoi uudestaan kukoistaa, ja sitä kesti parin miespolven ajan. Mutta silloin erään Rautakoron salaisen asiamiehen onnistui päästä sen jäsenyyteen ja saada selville sen salaisuudet. Järjestön lopullinen hävitys tapahtui v. 2002 (v. a.). Sen jäsenet mestattiin yksitellen, kolmen viikon väliajoilla, ja heidän ruumiinsa ripustettiin yleisön nähtäville San Franciscon työväenkaupunginosaan.
Eversti Ingram ja eversti Van Gilbert kuuluvat niihin lukijalle tuttuihin henkilöihin, joita minä tapasin vielä myöhemminkin. Eversti Ingram kohosi sangen korkeaan asemaan oligarkiassa ja nimitettiin m. m. Yhdysvaltain lähettilääksi Saksaan. Molempien maiden työväki inhosi häntä kaikesta sydämestään. Tapasin hänet Berlinissä, missä silloin oleskelin Rautakoron luotettuna kansainvälisenä vakoojana. Hän otti minut vastaan sekä avusti minua kaikin tavoin. Sivumennen sopinee huomauttaa, että kaksoisosaa näyttelemällä tein tärkeitä palveluksia vallankumoukselle.
Eversti Van Gilbert tuli tunnetuksi »murisevana» Van Gilbertinä. Ja huomattavinta osaansa hän näytteli ollessaan yhtenä niistä miehistä, jotka laativat uuden lakikokoelman Chicagon kommuunin jälkeen. Mutta jo sitä ennen, tutkintotuomarina ollessaan, hän oli ansainnut kuoleman konnuudellaan. Minä olin yhtenä niistä, jotka tutkimme hänen asiansa ja tuomitsimme hänet kuolemaan. Anna Roylston pani tuomion toimeen.
Vielä eräs henkilö sukeltaa esille menneiltä ajoilta — Jacksonin lakimies. Kaikista vähimmän olisin odottanut näkeväni jälleen tätä miestä, Joseph Hurdia. Se oli kummallinen tapaaminen. Myöhään illalla, kaksi vuotta Chicagon kommuunin jälkeen, Ernest ja minä saavuimme yhdessä Benton Harborin piilopaikkaan, joka sijaitsi Michiganissa, järven toisella puolella Chicagosta katsoen. Me saavuimme juuri kun erästä urkkijaa kuulusteltiin. Kuolemanrangaistus oli jo langetettu ja häntä talutettiin syrjään. Sellainen oli näyttämö meidän saapuessamme. Samassa tuokiossa miespoloinen riuhtaisihe irti vartijainsa käsistä ja heittäytyi minun jalkoihini, syleillen minun polviani ja rukoillen armoa. Kun hän käänsi tuskanväänteiset kasvonsa minuun, tunsin Joseph Hurdin. Mitä lienenkin iässäni nähnyt, ei minua koskaan ole mikään sen enemmän herpaissut kuin tuon mielettömän olennon armonpyynnöt. Hän oli mieletönnä tuskasta. Se oli säälittävää. Hän hellitti minusta vasta sitten, kun kymmenkunta toveria tarttui häneen. Ja kun hänet vihdoin raastettiin kirkuen pois, vaivuin pyörtyneenä lattialle. Paljon helpompaa on nähdä urhean miehen kuolevan kuin pelkurin rukoilevan armoa.[1]
[1] Benton Harborin piilopaikka oli maanalainen luola, jonka sisäänkäytävä oli ovelasti salattu kaivoon. Se on säilynyt meidän päiviimme saakka, ja utelias lukija saattaa kulkea sen sokkeloiden kautta kokoussaliin, missä Avis Everhardin kuvaama kohtaus kaikesta päättäen tapahtui. Etäämpänä ovat kopit, missä vankeja säilytettiin, sekä kuolinkammio, missä toimitettiin mestaukset. Niitten takana on hautausmaa — pitkiä mutkikkaita holveja, jotka on hakattu kiinteään kallioon.