KAHDESKYMMENES LUKU.
Kadonnut oligarkki.
Mutta muistellessani entisyyttä olen joutunut kertomuksessani varsinaisten tapahtumain edelle. Yhteinen vankilastakarkaaminen ei tapahtunut ennenkuin hyvässä matkassa vuotta 1915. Niin monimutkainen ja pulmallinen tehtävä kuin se olikin, suoriuduttiin siinä erinomaisesti, ja se oli omansa innostuttamaan meitä pyrinnöissämme. Aina Kubasta Kaliforniaan asti kymmenistä vankiloista, sotilasvankiloista ja linnoituksista, me vapautimme yhtenä yönä viisikymmentäyksi niistä viidestäkymmenestäkahdesta kongressimiehestä, jotka oli vangittu, sekä niiden lisäksi yli kolmesataa muuta johtajaa. Ei yksikään yritys epäonnistunut. Eivätkä he ainoastaan päässeet pakoon, vaan sen lisäksi kukin heistä saatettiin edeltäkäsin varattuun piilopaikkaan. Ainoa toveri, jota emme voineet pelastaa, oli kongressimies Arthur Simpson, sillä hän oli jo kuollut Cabanasissa koviin tuskiin.
Kahdeksantoista seuraavaa kuukautta oli ehkä onnellisin aika minun elämässäni Ernestin kera. Koko sinä aikana me emme koskaan eronneet. Myöhemmin, siirryttyämme maailmaan jälleen, jouduimme olemaan paljonkin erossa toisistamme. En odota huomenna liekkiinleimahtavaa kumousta suuremmalla kärsimättömyydellä kuin sinä yönä odotin Ernestin tuloa. Siitä oli kulunut niin pitkä aika, kun hänet näin, ja ajatellessani, että meidän suunnitelmamme mahdollisesti oli jossakin suhteessa epäonnistunut ja että hän ei olisikaan päässyt karkuun saarivankilastaan, minua kauhistutti. Tunnit tuntuivat pitkiltä kuin aikakaudet. Minä olin aivan yksin. Biedenbach ja kolme muuta nuorukaista, jotka sillä kertaa oleskelivat meidän piilopaikassamme, olivat lähteneet vuoren toiselle puolelle vankasti aseistettuina ja valmiina ryhtymään vaikka mihin. Ja minä luulen, että piilopaikat kaikkialla maassa olivat melkoisen tyhjiä sinä yönä.
Juuri kun taivaanrannalla näkyi päivän ensimmäinen sarastus, kuulin sovitun merkkiäänen ylhäältä ja vastasin siihen. Pimeässä melkein syleilin Biedenbachia, joka tuli edellä, mutta jo samassa tuokiossa lepäsin Ernestin sylissä. Ja silloin minä niinikään huomasin, miten vaikea minun oli esiintyä entisenä itsenäni, Avis Everhardina, liikkeiltäni, hymyilyltäni, sanamuodoiltani ja ääneltäni. Ainoastaan kovasti ponnistellen minun onnistui pidättää omanäköisyyteni; niin valtavaksi oli paisunut minun uusi persoonallisuuteni.
Päästyämme pieneen majaan näin Ernestin kasvot tulen valossa. Vankilalle ominaista kalvakkuutta lukuunottamatta hänessä ei ollut tapahtunut mitään muutosta — ei ainakaan suurta. Hän oli aina sama aviopuoliso ja sankari. Ja silti hänen kasvoissaan oli nähtävänä kärsimyksen ilme. Hän lienee ollut jonkun verran entistään totisempi, mutta väikkyvä hymy oli yhä vielä hänen silmissään. Hän oli kaksikymmentä naulaa keveämpi, mutta verrattoman terve. Hän oli ahkerasti harrastanut ruumiinharjoituksia koko vankilassaolonsa ajan, ja hänen lihaksensa olivat raudankovat. Totta puhuen hän oli paremmassa kunnossa nyt kuin hän oli ollut vankilaan mennessään. Tunteja kului, ennenkuin hänen päänsä vaipui päänalukselle; minä tuuditin hänet uneen. Mutta minun silmääni ei tullut uni. Minä olin liian onnellinen, enkä minä ollut väsyksissä ankarista ponnistuksista ja matkan vaivoista niinkuin hän.
Ernestin nukkuessa vaihdoin pukua, järjestin tukkani uuteen asuun ja palasin uuteen muuttuneeseen itseeni. Ja sitten kun Biedenbach ja toiset toverit heräsivät, suunnittelin yhdessä heidän kanssaan pienen salaliiton. Kaikki oli valmiina, ja me olimme kokoontuneet siihen luolahuoneeseen, jota käytettiin keittiönä ja ruokailuhuoneena, kun Ernest astui sisälle. Samassa Biedenbach puhutteli minua Maryksi, ja minä vastasin hänelle. Sitten loin katseeni Ernestiin silmäillen häntä sellaisella uteliaisuudella kuin nuori toveri katselee Ernestin laista kumouksen sankaria. Samassa minut jo esitettiin hänelle Mary Holmesina.
Kepposen täydentämiseksi oli pöytään varattu ylimääräinen sija, ja kun me istuuduimme, jäi yksi tuoli tyhjäksi. Minun teki mieleni huudahtaa ilosta nähdessäni Ernestin enenevän rauhattomuuden ja kärsimättömyyden. Vihdoin häneltä loppui maltti.
»Missä on vaimoni?» hän kysäisi yksikantaan.
»Hän nukkuu vielä», vastasin.