Hän oli tottunut laboratorioihin, ja niin hän muutti meidän ruokailuhuoneemme yhteiskuntatieteelliseksi laboratorioksi. Sinne kokoontui kaikenlaista väkeä — tiedemiehiä, poliitikkoja, pankkiireja, kauppiaita, opettajia, työväenjohtajia, sosialisteja ja anarkisteja. Hän yllytteli heitä keskustelemaan ja tutki heidän ajatuksiaan elämästä ja yhteiskunnasta.
Hän oli kohdannut Ernestin vähän ennen »pappien iltaa». Ja vieraiden lähdettyä minä sain kuulla, miten hän oli tutustunut Ernestiin. Hän oli kävelymatkallaan tavannut miehen pakkalaatikolla seisten pitämässä puhetta työläisille. Se oli Ernest, joka ei ollut tavallinen katupuhuja, vaan huomatuimpia sosialistijohtajia ja tunnettu sosialismi-filosofi.
Isäni pysähtyi kuuntelemaan, kiintyi hänen puheeseensa, järjesti kohtauksen hänen kanssaan ja kutsui hänet sitten pappien päivällisille. Päivällisten jälkeen isä sitten kertoi minulle sen vähän, minkä hän miehestä tiesi. Ernest oli syntynyt työväenluokasta, mutta polveutui vanhasta Everhardien suvusta, joka oli asunut Amerikassa jo kolmatta sataa vuotta.[1] Kymmenvuotiaana hänet oli pantu tehtaaseen, myöhemmin hän palveli oppiaikansa ja pääsi hevosenkengittäjäksi. Hän oli hankkinut tietonsa itseopiskelulla, osasi ranskan ja saksan kieltä ja ansaitsi niukan toimeentulon kääntämällä tieteellisiä ja filosofisia kirjoja eräälle taloudellisessa ahdingossa kamppailevalle chicagolaiselle kustannusyhtiölle. Hänen vuositulojaan jonkun verran lisäsivät ne palkkiot, joita hän sai omista taloustieteellisistä ja filosofisista teoksistaan.
[1] Noina aikoina tehtiin jyrkkä ero syntyperäisen amerikkalaisen ja maahanmuuttaneen ulkomaalaisen välillä.
Sen verran sain hänestä tietää ennen maatamenoa, ja pitkän aikaa valvoin vuoteellani muistutellen mieleeni hänen äänensä sointua. Pelästyin omia ajatuksiani. Hän oli niin kovin erilainen kuin minun luokkaani kuuluvat miehet; hän oli niin omituinen ja niin voimakas. Hänen etevämmyytensä miellytti ja peloitti minua, ajatukseni harhailivat, ja vihdoin tapasin itseni ajattelemasta häntä rakastajana ja puolisona. Minä olin aina kuullut sanottavan, että miehen voima vetää naiset vastustamattomasti puoleensa; mutta hän oli liian voimakas. »Ei, ei!» huudahdin. »Se on mahdotonta, mieletöntä.» Mutta aamulla herättyäni tunsin haluavani tavata hänet uudestaan. Minä tahdoin nähdä hänen mestaroivan toisia, kuulla sotaisen soinnin hänen äänessään; nähdä hänet kaikessa varmuudessaan ja voimassaan, kun hän paiskasi mäsäksi toisten pehmeän kohteliaisuuden ja ravisteli heidän ummehtuneita ajatuksiaan. Mutta entä jos hän vain kerskaili? Käyttäen hänen omaa sanamuotoaan, »se tehosi», se oli vaikuttavaa. Ja muutenkin sentapainen itsetietoisuus oli hauskaa nähdä. Se vaikutti kuulijaan kuin taistelun melske.
Kului useita päiviä, ja niiden kuluessa luin Ernestin kirjoja, joita lainasin isältäni. Hänen kirjoitettu sanansa oli niinkuin hänen puheensakin selvää ja vakuuttavaa. Se oli tuo hänen tavaton yksinkertaisuutensa, joka sai ihmiset epäillessäänkin vakuutetuiksi. Hänellä oli selvyyden lahja. Hän oli erinomainen todistelija. Kuitenkin hänen tyylistään huolimatta hänessä oli jotakin, mistä en pitänyt. Hän pani liian suurta painoa siihen, mitä hän sanoi luokkataisteluksi, vihollisuudeksi työn ja pääoman välillä, etujen yhteentörmäykseksi.
Isä kertoi nauraen, mitä tohtori Hammerfield oli sanonut Ernestistä: hän oli muka »yltiöpäinen nuori penikka, jonka pintapuoliset tiedot ovat tehneet pöyhkeäksi». Lisäksi tohtori Hammerfield kieltäytyi tapaamasta Ernestiä vast'edes.
Mutta piispa Morehouse kuului kiintyneen Ernestiin ja halusi tavata hänet toistekin. »Vankka nuorukainen», hän sanoi, »ja hyvin vilkas, hyvin vilkas. Mutta hän on liian jyrkkä, liian jyrkkä.»
Ernest tuli eräänä iltana isän kanssa. Piispa oli jo saapunut, ja me joimme teetä verannalla. Ernestin sanottiin yhä edelleen viipyvän Berkeleyssa sen tähden, että hän opiskeli biologiaa yliopistossamme ja valmisteli paraikaa uutta kirjaansa, jonka nimi oli »Filosofia ja vallankumous».
Veranta näytti ikäänkuin käyvän liian pieneksi, kun Ernest saapui. Ei sen tähden, että hän olisi ollut niin kovin kookas — hän oli viisi jalkaa yhdeksän tuumaa, vaan sen tähden, että hänestä säteili suuruutta. Kun hän pysähtyi tervehtimään minua, osoitti hän jonkinlaista ujoutta, mikä oli kummallisessa ristiriidassa hänen rohkeakatseisten silmiensä ja hänen lujan, varman kätensä kanssa, joka hetken pusersi kättäni tervehtiessämme. Ja katse oli yhtä varma ja vakava kuin kädenpuristuskin. Tällä kertaa niissä näytti piilevän jokin kysymys, ja kuten ennenkin hän katsoi minuun aivan liian kauan.