»Röyhkeä! Haha!» Hänen naurunsa oli Mefiston naurua. »Taivaan Jumala! Röyhkeä! Kätensä menettänyt mies! Siitä huolimatta hän oli nöyrä ja alamainen palvelija, eikä ole syytä uskoa, että hän olisi ollut röyhkeä.»
»Entä oikeusistuimet», tiedustin minä. »Asia ei varmaankaan olisi päättynyt hänen häviökseen, jollei siinä olisi ollut mitään muuta kuin mitä te olette kertonut.»
»Eversti Ingram on yhtiön yliasianajaja. Hän on ovela lakimies.» Ernest kiinnitti hetkeksi katseensa minuun ja jatkoi sitten: »Minä sanon mitä teidän on tehtävä, neiti Cunningham. Ottakaa selkoa Jacksonin asiasta.»
»Minä olen sen jo päättänyt», sanoin kylmästi.
»Hyvä on», lausui hän leppeästi, »ja minä neuvon, mistä hänet löydätte. Mutta minua peloittaa teidän puolestanne ajatellessani, mihin kaikkeen tuo Jacksonin käsi tulee teidät johtamaan.»
Ja sitten sovittiin siitä, että sekä piispa että minä vastaisimme hänen haasteeseensa. He lähtivät pois yhdessä, jättäen minut hautomaan mielessäni sitä vääryyttä, mikä oli tapahtunut minulle ja luokalleni. Ernest Everhard oli raaka ja häikäilemätön. Minä vihasin häntä ja lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että hän oli käyttäytynyt niinkuin voi odottaakin työväenluokkaan kuuluvalta mieheltä.
KOLMAS LUKU.
Jacksonin käsi.
Vähän oli minulla aavistusta siitä kohtalokkaasta osasta, mitä Jacksonin käsi tuli näyttelemään elämässäni. Jackson itse ei tehnyt minuun mitään erityisempää vaikutusta, kun minä hänet vihdoin löysin. Hän asui viheliäisessä vuokrakasarmissa,[1] lähellä rantaa suon reunassa. Haisevia vesilätäköitä näkyi talon ympärillä, ja niiden pintaa peitti keltainen lima, levittäen ympäristöön saastaista löyhkää.
[1] Tätä nimitystä käytettiin siihen aikaan eräänlaisista rakennuksista, joissa suuret työläisjoukot asuivat. He maksoivat vuokraa, ja noiden talojen arvoon katsoen uskomattoman korkeata vuokraa, niiden omistajille.