Minun silmäni vavahtelivat, ja tunsin veren virtaavan kasvoihini. Se ei johtunut siitä, että hän olisi saanut minut kiinni, vaan siitä, että olin itse takertunut hänen läsnäollessaan.
Juuri silloin isäni astui sisälle ja alkoi valmistautua lähtemään minun kanssani. Ernest jätti hänelle muutamia kirjoja, jotka hän oli lainannut, ja poistui ensimmäisenä. Mutta hän kääntyi ovelta takaisin ja sanoi:
»Tässä juolahti mieleeni, että kun te nyt olette alkanut järkyttää omaa rauhaanne ja kun minä paraikaa teen loppua piispan mielenrauhasta, niin sietäisi teidän ottaa selkoa mrs Wicksonista ja mrs Pertonwaithesta. Heidän miehensä, kuten tiedätte, ovat tehtaan suurimpia osakkaita. Ja nämä naiset ovat niinkuin kaikki muutkin ihmiset koneeseen sidottuja, mutta he ovat sidottuja istumaan sen huipulla.»
NELJÄS LUKU.
Koneen orjia.
Mitä enemmän ajattelin Jacksonin kättä, sitä enemmän mielenrauhani järkkyi. Olin joutunut todellisuuden kanssa vastakkain. Ensimmäistä kertaa eläessäni näin elämän. Minun yliopistossa-oloni ja lukuni ja sivistykseni ei vastannut todellisuutta. Minä olin oppinut tuntemaan elämää ja yhteiskuntaa pelkästään tietopuolisesti. Ja se kaikki oli näyttänyt sievältä kirjanlehdillä, mutta nyt näin elämän itsensä. Jacksonin käsivarsi oli elävä tosiasia. Ja minä saatoin kuulla korvissani Ernestin sanat: »Tosiasia, kieltämätön tosiasia!»
Se, että meidän koko yhteiskuntamme lepäsi verisellä pohjalla, tuntui kauhealta, mahdottomalta. Ja kuitenkin Jackson oli olemassa. Minä en voinut kiertää häntä. Yhtenään ajatukseni kääntyivät häneen, niinkuin magneettineulan kärki kääntyy napaa kohti. Häntä oli kohdeltu julmasti. Hänen verestään ei oltu maksettu sen tähden, että olisi voitu jakaa sitä suuremmat voitto-osingot. Ja minä tunsin useita hienoja perheitä, jotka olivat saaneet osansa noista voitoista ja siten hyötyneet Jacksonin verestä. Jos kerran yhtä meistä voitiin noin julmasti kohdella, ilman että yhteiskunnan tavanmukainen meno siitä häiriytyi, eivätkö silloin hyvinkin monet ihmiset voisi joutua samanlaisen kohtalon uhreiksi? Minä muistin Ernestin mainitsemat Chicagon naiset, jotka työskentelivät viikon yhdeksälläkymmenellä sentillä, ja ne lapset, joita Etelän pumpulitehtailijat orjuuttivat. Ja minä saatoin nähdä heidän surkastuneet kätensä, joista veri oli puserrettu, valmistelemassa sitä kangasta, mistä minun pukuni oli tehty. Ja edelleen ajattelin Sierran tehtaita ja niiden maksamia voitto-osingoita, ja näin myöskin Jacksonin verta vaatteillani. Jacksonia minun oli mahdoton väistää. Aina palautuivat ajatukseni häneen.
Sisimmässäni tunsin seisovani rotkon partaalla. Tuntui aivan kuin olisin ollut näkemäisilläni uuden ja kamalan elämänilmestyksen. Enkä minä yksinäni. Minun koko maailmani oli menossa ylösalaisin. Siellä oli isäni. Minä näin jo selvästi sen vaikutuksen, minkä Ernestin kanssa seurusteleminen oli alkanut häneen tehdä. Ja sitten piispa. Viimeksi hänet tavatessani hän oli näyttänyt sairaalta. Hän oli kovin hermostuneessa mielentilassa, ja hänen silmistään kuvastui sanomaton rauhattomuus. Siitä vähästä, mitä sain tietää, tulin huomaamaan, että Ernest oli pitänyt sanansa, kun hän lupasi kuljettaa piispaa helvetin läpi. Mutta minä en tietänyt, mitä näkyjä piispa oli siellä nähnyt; hän näytti liian järkyttyneeltä kertoakseen niistä.
Kerran, kun oikein syvällisesti tunsin, että minun pieni maailmani ja koko maailma oli menossa ylösalaisin, ajattelin Ernestiä kaikkeen siihen syylliseksi. Ja niinikään mietin: »Miten onnellisia me olimmekaan, ennenkuin hän tuli!» Ja seuraavassa tuokiossa olin varma siitä, että sellainen ajatus on totuuden kavaltamista, ja Ernest kohosi silmieni eteen totuudenapostolina, hohtavin otsin ja peloittavana kuin Jumalan enkeli, taistellen totuuden ja oikeuden, köyhien, yksinäisten ja sorrettujen puolesta. Ja sitten näin edessäni toisen olennon, Kristuksen! Hänkin oli asettunut alhaisten ja sorrettujen puolelle, pappien ja fariseusten laillista oppia vastaan. Ja minä muistin hänen kuolemansa ristillä, ja sydämeni valtasi tuska, kun ajattelin Ernestiä. Mahtaisiko hänenkin kohtalonsa muodostua sellaiseksi — hänen, jonka äänessä oli sellainen sotainen kaiku ja jonka koko olennosta uhkui sellainen voima ja miehuus!
Ja sillä hetkellä tunsin rakastavani häntä, ja minut valtasi voimakas halu saada lohduttaa häntä. Minä ajattelin hänen elämäänsä. Se on mahtanut olla vaivalloista, karua ja niukkaa. Ja minä ajattelin hänen isäänsä, joka oli valehdellut ja varastanut hänen tähtensä ja vihdoin raatanut itsensä kuoliaaksi. Ja hän itse oli joutunut tehtaaseen jo kymmenen vanhana! Ja sydämeni sykki halusta kietoa käteni hänen ympärilleen ja lepuuttaa hänen päätään rinnoillani — hänen päätään, jota niin monenlaiset mietteet rasittivat, — ja antaa hänen levätä ja unohtaa kaikki edes hetkeksi.