»Niin, se on se hullunkurinen, mutta silti oikea käsitys», sanoi hän.
»Me saamme oikeutta.»
»Puhutteko te nyt ammattimiehenä?» kysyin.
Eversti Ingram punastui, todellakin punastui ja loi jälleen levottoman silmäyksen ympärilleen löytääkseen ulospääsyn. Mutta minä salpasin häneltä tien enkä hievahtanut paikoiltani.
»Sanokaa minulle», jatkoin, »eikö sitä, että joku uhraa persoonalliset tunteensa ammattitunteilleen, voisi sanoa eräänlaiseksi henkiseksi itsemurhaksi?»
Minä en saanut vastausta. Eversti Ingram turvautui häpeälliseen perääntymiseen, kaataen palmun paetessaan.
Sen perästä koettelin sanomalehtiä. Kirjoitin maltillisen, hillityn kertomuksen Jacksonin jutusta. En syyttänyt siinä niitä miehiä, joita olin haastatellut, enkä edes maininnut heidän nimiään. Esitin kylmiä tosiasioita, kerroin, miten Jackson oli työskennellyt tehtaassa vuosikausia, kuinka hän oli loukkaantunut koettaessaan pelastaa konetta ja miten hän nyt eli kurjissa olosuhteissa. Paikkakunnan viisi sanomalehteä kieltäytyi painamasta kirjoitustani.
Minä etsin käsiini Percy Laytonin. Hän oli suorittanut tutkintonsa yliopistossa ja antautunut sanomalehtialalle, ollen tätä nykyä uutistenkertojana paikkakunnan huomatuimmassa sanomalehdessä. Hän hymähti, kun minä kummastelin, miksi sanomalehdet eivät olleet mitään maininneet Jacksonista ja hänen jutustaan.
»Toimituksen politiikkaa», hän sanoi. »Meillä ei ole mitään tekemistä siinä asiassa. Se riippuu kokonaan toimittajista.»
»Mutta miksi se on politiikkaa?» kysyin.
»Me olemme hyvissä väleissä yhtiöitten kanssa. Te ette olisi saanut sellaista kirjoitusta julkisuuteen, vaikka olisitte maksanut siitä ilmoitushinnan. Ja se mies, joka olisi yrittänyt sitä pistää lehteen salavihkaa, olisi varmasti menettänyt paikkansa. Te ette olisi saanut sitä lehteen, vaikka olisitte maksanut kymmenkertaisen ilmoitushinnan.»