[1] Niinä aikoina ihmiset vielä tapasivat täyttää asuinhuoneensa posliinikoristuksilla. He eivät olleet vielä oppineet yksinkertaista elintapaa. Sellaisia huoneita oli hyvin vaikea pitää puhtaina, ja tomupaholainen olikin talouden todellisena kiusanhenkenä. Oli olemassa lukemattomia laitoksia tomun keräämistä, mutta ainoastaan muutamia sen poistamista varten.
Näihin aikoihin minulle lopullisesti selvisi, että kaikki epäilykset meidän rakkauteemme nähden olivat aiheettomia. Se tapahtui Philomath-klubissa eräänä merkillisenä iltana, jolloin Ernest haastoi herrat taisteluun heidän omassa leirissään. Mainittu Philomath-klubi oli huomatuin laatuaan koko Tyynen valtameren rannikolla. Sen oli perustanut miss Brentwood, tavattoman rikas vanhapiika; se merkitsi hänelle kaikkea, miestä, perhettä ja lelua. Sen jäsenet olivat seudun rikkaimpia, lukuunottamatta muutamia oppineita, joiden kautta klubi sai älykkäisyyden leiman.
Philomath-klubilla[1] ei ollut erityistä huoneistoa. Se ei ollut sellainen klubi. Kerran kuussa se kokoontui jonkun jäsenensä yksityisasuntoon kuulemaan luentoa. Luennoitsijat olivat tavallisesti, joskaan ei aina, palkattuja. Jos joku kemisti New Yorkissa teki uuden keksinnön — esim. radium-ongelmassa —, maksettiin hänen matkakustannuksensa mantereen poikki ja hänet palkittiin ruhtinaallisesti. Sama oli asianlaita johonkin naparetkeilijään tai äskettäin huomiota herättäneeseen kirjailijaan tai taiteilijaan nähden. Ketään syrjäisiä ei suvaittu eikä klubissa tapahtuneista keskusteluista koskaan päästetty uutisia sanomalehtiin. Siten suuret valtiomiehet — sellaisiakin tapauksia oli sattunut — saattoivat siellä vapaasti lausua ajatuksensa.
[1] Philomath = tiedon ystävä. Suom.
Otan esille rutistuneen kirjeen, minkä sain Ernestiltä kaksikymmentä vuotta sitten, ja siitä liitän tähän seuraavan otteen:
»Isäsi on Philomath-klubin jäsen, joten sinä voit tulla. Siis tule ensi tiistai-iltana. Minä lupaan, että siellä tulee olemaan hauskaa. Sinun äskeinen yrityksesi ravistaa isäntiä epäonnistui. Jos tulet, lupaan ravistaa heitä sinunkin puolestasi. Minä panen heidät ulisemaan niinkuin sudet. Sinä ainoastaan koskettelit heidän siveellisyyttään. Milloin ei ole kysymys muusta kuin heidän moraalistaan, he tuntevat sitä vahvemmin itsekylläisyytensä ja etevämmyytensä. Mutta minä käyn kiinni heidän rahapusseihinsa. Ja se tulee järkyttämään heitä heidän teeskentelevän luonteensa perustuksia myöten. Jos tulet, saat nähdä frakkipukuisen luolaihmisen muristen kalvamassa luuta. Minä lupaan valmistaa suuret naukujaiset ja sinulle tilaisuuden katsoa pedon sieluun.
»He ovat kutsuneet minut repiäkseen minut palasiksi. Se on miss Brentwoodin keksintö. Hän huomaamattaan viittasi siihen kutsuessaan minua. Hän on tarjonnut heille ennenkin sellaista hauskuutta. Heitä huvittaa saada eteensä vilpittömiä ja kilttejä uudistusmiehiä. Miss Brentwood arvelee, että minä olen leppeä kuin kissanpoika ja vakaa kuin lehmä. Enkä kiellä, että annoin heille sellaisen käsityksen itsestäni. Hän oli aluksi sangen epäilevä, kunnes tuli vakuutetuksi vaarattomuudestani. Minä tulen saamaan sievoisen palkkion, kaksisataaviisikymmentä dollaria, kuten sopii miehelle, joka, vaikka onkin kumousmies, on ollut ehdokkaana kuvernöörin vaalissa. Minun on esiinnyttävä frakissa. Se kuuluu asiaan. En ole koskaan ennen esiintynyt sellaisessa puvussa. Pitänee vuokrata sellainen jostakin. Mutta olisin valmis tekemään enemmänkin saadakseni tilaisuuden esiintyä Philomathissa.»
Klubi kokoontui sinä iltana Pertonwaithen taloon. Isoon saliin oli kokoontunut pari sataa philomathia kuulemaan Ernestin puhetta. He olivat todellisia yhteiskunnan herroja. Huvin vuoksi laskin yhteen ne omaisuudet, joita nämä miehet edustivat, ja summa nousi satoihin miljooniin. Eivätkä nämä herrat olleet suinkaan joutilaita rikkaita. He olivat liikemiehiä, jotka ottivat tehokkaasti osaa teollisuuselämään ja politiikkaan.
Me olimme ennättäneet asettua paikoillemme, kun miss Brentwood johdatti sisälle Ernestin. He astelivat suoraa päätä huoneen taka-osaan, mistä käsin hänen piti puhua. Hän oli frakissa, ja hänen leveät hartiansa ja kuninkaallinen päänsä antoivat hänelle uhkean näön. Ja hänen liikkeissään oli huomattavana tuo lievä ujous, joka jo yksinään teki hänet rakastettavaksi minun silmissäni. Ja kun katsoin häntä, tunsin suurta iloa. Minä tunsin jälleen hänen valtimonsa tykytyksen ja hänen huultensa kosketuksen. Ja minun teki mieleni nousta ja huudahtaa tuolle kokoontuneelle seurueelle:
»Hän on minun!»