Huoneen perällä miss Brentwood esitteli hänet eversti Van Gilbertille, joka oli valittu sen illan puheenjohtajaksi. Eversti Van Gilbert oli kuuluisa yhtiön-lakimies. Sen lisäksi hän oli äärettömän rikas. Pienin palkkio, minkä hän huoli ottaa huomioon, oli satatuhatta dollaria. Hän oli mestari alallaan. Laki oli lelu, jota hän piteli käsissään. Hän vatkasi sitä niinkuin savea ja muokkasi sitä mielensä mukaan aivan kuin joku kiinalainen silmänkääntäjä. Näöltään ja puhetavaltaan hän oli vanhanaikainen, mutta hänen mielikuvituksensa, tietonsa ja asialähteensä olivat yhtä nuoria kuin viimeisimmät lakiasetukset. Ensi kerran hän saavutti kuuluisuutta rikkoessaan Shardwellin testamentin.[1] Siitä jutusta hän oli saanut viisisataatuhatta dollaria. Ja siitä pitäen oli hänen maineensa kasvamistaan kasvanut. Häntä oli usein sanottu maan etevimmäksi asianajajaksi. Ja luokittipa kuinka hyvänsä, hänet olisi joka tapauksessa täytynyt merkitä yhdeksi maan kolmesta suurimmasta asianajajasta.
[1] Testamenttien rikkominen oli aivan yleistä siihen aikaan. Testamentin tekeminen ja testamentin rikkominen muodostuivat huomattaviksi ammateiksi. Ovelimmat lakimiehet kutsuttiin tekemään kumoamattomia testamentteja, mutta särkymättömiä niistä ei silti tullut; ja sangen usein sama lakimies, joka oli testamentin tehnyt, yhtä mielellään otti sen runsaasta maksusta rikkoakseen.
Hän nousi ja muutamin valituin sanoin, joiden pohjasävy oli ivallinen, esitteli Ernestin. Eversti Van Gilbertin sanoissa piili huolellisesti salattua pilkallisuutta, kun hän esitteli tämän yhteiskunnan parantajan ja työväenluokan jäsenen. Minua suututti, ja loin katseeni Ernestiin. Mutta hänen näkemisensä suututti minua kaksinkertaisesti. Hän ei näyttänyt käsittävän tuota imelää sappea. Siinä hän istui kilttinä ja vakaana ja unisena. Hän todellakin näytti typerältä. Ja minun mielessäni heräsi sillä hetkellä ajatus, että häntä ehkä hämmästytti tämä mahtava kokous, joka edusti niin suurta voimaa ja järkeä. Mutta samassa jo hymyilin. Hän ei voinut peijata minua. Mutta hän peijasi noita muita, aivan niinkuin hän oli peijannut miss Brentwoodia. Hän istui aivan etumaisilla istuimilla, tuon tuostakin kääntyen milloin minkin »kanssaveljen» puoleen osoittaen hymyllään hyväksyvänsä esittäjän huomautukset.
Eversti Van Gilbertin lopetettua Ernest nousi ja aloitti puheensa. Hän alkoi matalalla äänellä, kompastellen ja ikäänkuin hämillään ja neuvottomana. Hän puhui siitä, miten hän oli syntynyt työväenluokasta ja miten masentavissa ja kurjissa oloissa hän oli elänyt, oloissa, missä sekä liha että henki näkevät nälkää ja näivettyvät. Hän kuvaili pyrkimyksiään ja mielihalujaan ja käsitystään siitä paratiisista, missä yläluokan ihmiset elävät. Hän sanoi:
»Minun yläpuolellani, niin kuvittelin, oli itsekkyydestä vapaata henkeä, puhtaita ja jaloja ajatuksia, tarmokasta ja järjellistä elämää. Minä tiesin tämän kaiken, siksi että olin lukenut 'Seaside Libraryn'[1] novelleja, joissa muutamia konnia ja seikkailijattaria lukuunottamatta kaikki miehet ja naiset ajattelivat kauniita asioita, puhuivat kaunista kieltä ja tekivät loistavia tekoja. Lyhyesti sanottuna, yhtä varmasti vakuutettu kuin olin auringonnoususta, yhtä lujasti uskoin, että yläpuolellani oli kaikkea sitä, mikä on hyvää, jaloa ja kaunista, kaikkea sitä, mikä antaa elämälle säädyllisyyttä ja arvokkuutta, kaikkea sitä, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi ja palkitsee vaivannäön ja kurjuuden.»
[1] Omituista kirjallisuutta, jonka tarkoituksena oli saattaa työväenluokka kokonaan väärään käsitykseen joutilaitten luokan elämästä.
Hän jatkoi kuvaustaan kertoen olostaan tehtaissa, opistaan hevosenkengittäjän ammatissa sekä siitä, miten hän tapasi sosialisteja. Näiden joukossa hän sanoi tavanneensa teräviä päitä ja loistavia älyjä, pappeja, jotka oli häädetty seurakunnistaan sen tähden, että heidän kristillisyytensä ei sallinut heidän olla mammonan palvelijoiden käskettävinä, ja professoreja, jotka hallitsevan luokan mahtikäsky oli karkoittanut yliopistoistaan. Sosialistit ovat kumouksellisia, hän sanoi, jotka tahtovat kumota nykyisen järjettömän yhteiskunnan ja sen raunioille rakentaa tulevaisuuden järkevän yhteiskunnan. Minä en voi koskaan unohtaa sitä tapaa, millä hän kuvaili kumouksellisten elämää. Hänen esityksensä kävi yhä sujuvammaksi ja hehkuvaksi. Hän jatkoi:
»Kumouksellisten keskuudessa tapasin lämmintä ihmisyyden uskoa, hehkuvaa ihanteellisuutta, epäitsekkyyden, kieltäytymisen ja uhrautumisen iloa. Siellä elämä oli puhdasta, jaloa ja henkevää. Minä jouduin tekemisiin suurten sielujen kanssa, jotka kohottivat lihan ja hengen dollareitten ja senttien yläpuolelle ja joille köyhälistökaupungin lapsen heikko vaikerrus merkitsi enemmän kuin maailmankaupan ja vallan kaikki loisto ja laitokset. Kaikkialla minua ympäröi tarkoitusten jalous ja teon uljuus, ja tuo aika elämästäni oli yhtämittaista auringonpaistetta ja tähtientuiketta.»
Kuten kerran ennenkin näin hänet jälleen olemukseltaan muuttuneena edessäni. Hänen otsaltaan hohti se jumalainen henki, mikä häntä innostutti. Mutta toiset eivät näyttäneet huomaavan sitä hohdetta; ainakin mr Wickson, joka istui takanani, oli pysynyt järkähtämättömänä, koskapa kuulin hänen murahtavan: »Utopisti.»[1]
[1] Sen ajan ihmiset olivat iskusanojen orjia. Heidän raukkamaisuutensa tässä suhteessa on meille käsittämätöntä. Niin sameat ja eksyneet olivat heidän mielensä, että yhden ainoan sanan mainitseminen saattoi kumota kaiken sen, minkä rakentamiseen oli tarvittu kokonaisen elämän uuttera ajatustyö. Sellainen sana oli »utopia». Lausumalla tämän sanan saattoi heittää kumoon minkä taloudellisia parannuksia tai uudistuksia koskevan opin tahansa, huolimatta siitä, miten järkiperäiselle pohjalle se oli rakennettu.