Ernest jatkoi kertomustaan siitä, miten hän pääsi seurapiireihin, tullen vihdoin kosketuksiin yläluokan jäsenten ja korkeissa asemissa olevien miesten kanssa. Sitten seurasi hänen pettymyksensä, ja se tapa, jolla hän kuvasi tätä heräämistään, ei suinkaan mairitellut läsnäolevia. Häntä hämmästytti noiden ihmisten alhaisuus. Heidän elämänsä ei ollutkaan kaunista eikä siroa. Häntä kauhistutti itsekkyys, mitä hän näki, ja enimmän kaikista häntä hämmästytti henkisen elämän täydellinen puute. Häntä, joka tuli suoraa päätä kumouksellisten joukosta, ihmetytti herrasluokan henkinen köyhyys. Ja vielä, huolimatta upeista kirkoista ja hyvin palkatuista papeista, hän oli huomannut, että herrasluokka, sekä miehet että naiset, oli kovin materialistista. Vaikka he kyllä livertelivät ihanteista ja siveydestä, oli heidän elämänsä pohjasävel sangen aineellinen. Ja todellinen siveys heiltä puuttui tyyten — se, mitä Kristus oli opettanut, mutta jota ei enää opetettu.
»Minä tapasin», hän sanoi, »sellaisia miehiä, jotka rauhanruhtinaan nimessä puhuivat sotien turmiollisuudesta, mutta samaan aikaan lähettivät kivääreillä aseistettuja pinkertoneja[1] ampumaan lakkolaisia omissa tehtaissaan. Minä tapasin miehiä, jotka ilmaisivat inhonsa nyrkkitappeluja kohtaan, mutta jotka samoihin aikoihin olivat osallisina väärennettyjen ravintoaineiden kaupassa, joilla he vuosittain tappoivat enemmän lapsia kuin verinen Herodes oli aikoinaan surmauttanut.
[1] Alkujaan pinkertonit olivat yksityisiä salapoliiseja, mutta lyhyen ajan kuluessa heistä tuli kapitalistien palkkasotureita, ja heistä vihdoin muodostuivat oligarkian sotajoukot.
»Tuo hienon näköinen, siropiirteinen herrasmies oli tahdoton tehtaanjohtaja, salaa leskiä ja orpoja ryöstävän yhtiön kätyri. Toinen herrasmies, joka kokoili harvinaisia kirjoja ja suosi kirjallisuutta, maksoi lahjuksia turpeanaamaiselle, mustaveriselle paikallispolitikoitsijalle. Eräs sanomalehtimies, joka julkaisi lehdessään patenttilääkeilmoituksia, nimitteli minua viheliäiseksi kansanyllyttäjäksi, kun uskalsin kehoittaa häntä kirjoittamaan lehteensä totuudenmukaisen kuvauksen patenttilääkkeistä.[1] Muuan herrasmies taasen, joka puhui niin hartaasti ihanteista ja Jumalan hyvyydestä, oli joku aika sitten pettänyt toverinsa eräässä liikeyrityksessä. Toinen mies, kirkon pylväs ja ulkolähetyksen harras suosija, teetti liikkeensä myyjättärillä kymmentuntisia työpäiviä nälkäpalkoilla, siten suorastaan edistäen prostitutsionia. Eräs mies, joka lahjoitteli rahoja professorinvirkojen perustamista varten yliopistoille, vannoi rahasta vääriä valoja oikeuksissa. Rautatiekuningas söi sanansa kansalaisena, herrasmiehenä ja kristittynä salaa myöntäessään rahtialennuksia. Senaattori oli raa'an, sivistymättömän puoluejohtajan orja ja leikkikalu. Samoin oli eräs kuvernööri ja eräs ylioikeuden tuomari; ja kaikki nuo kolme ajoivat rautatiellä vapaapiletillä; ja eräs rasvainen kapitalisti omisti poliittisen koneiston, ammattipolitikoitsijan ja sen rautatien, joka antoi noita vapaapilettejä.
[1] Patenttilääkkeet olivat patenttivalheita, mutta ne pettivät ihmisiä niinkuin keskiajalla loitsut ja taiat. Ainoa erotus oli siinä, että patenttilääkkeet olivat paljon kalliimpia ja — vaarallisempia.
»Ja kävi niin, että sen sijaan, että olisin tullut paratiisiin, jouduin kauppapyyteiden kuivalle aavikolle. Tapasin pelkkää typeryyttä kaikkialla muualla paitsi liikealalla. Minä en tavannut ketään, joka olisi ollut jalo, puhdas ja innostunut, mutta sensijaan tapasinkin monta, jotka olivat ehtineet pitkälle mädännäisyydessä. Minä löysin äärimmäistä itsekkyyttä ja sydämettömyyttä sekä raakaa, mässäävää materialismia.»
Paljon enemmänkin Ernest puhui heille heistä itsestään ja omasta pettymyksestään heidän suhteensa. Mitä älyllisyyteen tulee, olivat he ikävystyttäneet häntä, ja siveellisessä suhteessa taas he olivat tehneet hänet sairaaksi, joten hän mielihyvällä palasi kumouksellisten tovereittensa luokse, jotka olivat puhtaita, jaloja ja elämänintoisia ja kaikkea sitä, mitä kapitalistit eivät olleet.
»Ja nyt», hän sanoi, »sallikaa minun kertoa teille tuosta vallankumouksesta».
Mutta ensiksi minun täytyy huomauttaa, että Ernestin kamala kuvaus ei ollut liikuttanut heitä. Kun loin katseeni heihin, nähdäkseni, minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt, näin, että he olivat pysyneet täydellisesti hänen syytöstensä yläpuolella. Ja minä muistin hänen sanoneen, että heitä ei voi järkyttää vetoamalla siveellisyyteen. Kuitenkin huomasin, että hänen karski puhetapansa oli vaikuttanut miss Brentwoodiin. Tämä näytti hämmästyneeltä ja suuttuneelta.
Ernest aloitti kertomuksensa kuvaamalla vallankumouksen armeijaa, ja kun hän kertoi sen suuruudesta — eri maissa saavutetuista äänimääristä — niin läsnäolijat alkoivat käydä levottomiksi. Huolestunut piirre ilmestyi heidän kasvoihinsa, ja minä huomasin, miten heidän huulensa pusertuivat yhteen. Vihdoinkin oli annettu sodanjulistus. Hän kuvasi sosialistien kansainvälistä järjestöä, joka käsitti viisikolmatta miljoonaa kautta koko maailman, niihin luettuina Yhdysvaltain puolitoista miljoonaa.