Kuulijakunta oli kuohuksissa, mutt'ei puhujan eduksi. Kuitenkaan ei piispa Morehouse sitä huomannut. Hän jatkoi samaan tapaan:
»Ja minä sanon niille teistä, jotka ovat rikkaita, ja kaikille rikkaille, että te katkerasti sorratte Mestarin lampaita. Te olette kovettaneet sydämenne. Te olette sulkeneet korvanne niiltä ääniltä, jotka huutavat maassamme — tuskan ja surun ääniltä, joita ette tahdo kuunnella, mutta jotka vielä jonakin päivänä kuullaan. Ja niin minä sanon —»
Mutta tällä kertaa H. H. Jones ja Philip Ward, jotka jo olivat nousseet tuoliltaan, taluttivat piispan pois puhujalavalta yleisön seuratessa tapahtumaa henkeään pidätellen.
Ernest nauroi koleaa naurua, kun hän oli päässyt tungoksesta kadulle.
Sydämeni oli pakahtua.
»Hän on tehnyt tehtävänsä», huudahti Ernest. »Heidän piispansa miehekäs, syvälläpiillyt hellä luonne murti kahleensa, ja hänen kristillinen kuulijakuntansa, joka rakastaa häntä, teki siitä sen johtopäätöksen, että piispa on hullu! Etkö nähnyt, miten huolestuneen näköisinä he taluttivat häntä pois? Helvetissä varmaankin naurettiin sillä hetkellä.»
»Siitä huolimatta piispan tämäniltainen puhe tulee tekemään valtavan vaikutuksen», sanoin.
»Niinkö arvelet?» sanoi Ernest ivaten.
»Se tulee saamaan aikaan hämmästyksen», vakuutin. »Etkö nähnyt, miten hurjasti sanomalehtien kirjoittajat heiluttivat kyniään hänen puhuessaan?»
»Ei sanaakaan siitä hiiskuta huomisen päivän lehdissä.»
»En voi uskoa sinua.»