Seuraavana aamuna minä hankin kaikki sanomalehdet. Ja niistä päättäen Ernest oli ollut oikeassa. Ei yhtään sanaa piispa Morehousen puheesta löytynyt painettuna. Yhdessä tai parissa lehdessä oli mainittu, että piispa oli joutunut ylitsevuotavain tunteittensa valtaan. Sitävastoin häntä seuranneitten puhujain tyhmyydet oli juurta jaksain selostettu.
Muutaman päivän perästä kerrottiin uutisena, että piispa oli lähtenyt virkalomalle virkistyäkseen liikarasituksesta. Siihen saakka siis Ernestin ennustukset olivat toteutuneet, mutta viittaustakaan ei oltu vielä tehty mielenhäiriöstä taikka hermosairaudesta. En voinut aavistaakaan, miten kauheata tietä piispan oli vaellettava — Getsemaneen ja ristille, niinkuin Ernest oli ennustanut.
KAHDEKSAS LUKU.
Koneensärkijät.
Vähän ennen sitä vaalia, jossa Ernest oli sosialistien ehdokkaana kongressiin, isä piti päivällispidot, joita hän meidän kesken sanoi »voiton ja tappion päivällisiksi». Ernest sanoi niitä »koneensärkijäin päivällisiksi». Todellisuudessa se tilaisuus oli valmistettu liikemiehiä varten — pieniä liikkeenharjoittajia. Luulen, että kukaan heistä ei ollut osakkaana missään sellaisessa liikkeessä, minkä liikepääoma olisi noussut yli parinsadantuhannen dollarin. He olivat todellisia keskiluokan liikemiehiä.
Siellä oli Owen — Silverberg, Owen & Companyn, suuren ruokatavaraliikkeen, osakas. Me ostimme heiltä ruokatavaramme. Siellä oli ison rohdoskaupan Kowalt & Washburnin molemmat osakkaat ja mr Asmunsen, suuren Contra Costa-kauntissa sijaitsevan kivilouhimon omistaja. Samoin siellä oli muitakin samanlaisia miehiä, pikku tehtaitten, pikku liikkeitten ja teollisuuslaitosten omistajia ja osakkaita — lyhyesti sanottuna, pikku kapitalisteja.
He olivat ovelan ja älykkään näköisiä miehiä, ja he puhelivat sujuvasti ja selvästi. Heidän yksimielinen moitteensa kohdistui yhtiöihin ja trusteihin. Heidän uskontunnustuksensa kuului: »Alas trustit!» Trustit olivat kaiken sorron syynä, niin vakuuttivat kaikki. He vaativat sellaisten trustien kuin rautateiden ja sähkölennätinlaitosten ottamista valtion haltuun sekä asteittain kohoavaa tuloveroa jättiläisomaisuuksien kasaantumisen ehkäisemiseksi. Niinikään he vaativat paikallisten epäkohtien korjaamiseksi kunnallisen omistusoikeuden ulottamista sellaisiin yleisiin hyödykkeisiin kuin vesi, kaasu, puhelin ja raitiotiet.
Erittäin mieltäkiinnittävä oli mr Asmunsenin kuvaus kokemuksistaan kivilouhoksen omistajana. Hän kertoi, ettei hän ole koskaan saanut sanottavaa voittoa louhoksestaan, siitä huolimatta, että hänen liikkeensä oli tavattomasti kasvanut sen jälkeen kuin maanjäristyksen hävittämää San Franciscoa alettiin uudelleen rakentaa. Kuusi vuotta oli jo kestänyt rakennustöitä, ja hänen liikkeensä oli laajentunut nelinkertaiseksi ja kahdeksankertaiseksi, mutta silti hän ei ollut yhtään paremmalla puolella.
»Rautatieyhtiö tuntee minun liikkeeni hiukan paremminkin kuin minä itse», hän sanoi. »Se tietää käyttökustannukseni sentilleen ja se tuntee tilaussopimusteni ehdot. Mistä se kaikki nuo seikat tietää, on minulle arvoitus. Sillä täytyy olla urkkijoita minun työväkeni keskuudessa, ja lienee sillä niinikään pääsy minun liiketuttavaini luo. Sillä nähkääs, kun minä milloin saan edullisen tilauksen, niin kohta ehättää rautatieyhtiö koroittamaan rahtitaksaa minun louhokseltani markkinapaikalle. Ilman minkäänlaista selitystä. Sellaisissa tapauksissa minun ei ole koskaan onnistunut taivuttaa rautatieyhtiötä peruuttamaan koroitustaan. Toiselta puolen taas, milloin on sattunut onnettomuuksia, työpalkkojen koroitusta tai vähemmän edullisia tilauksia, silloin minun on aina onnistunut saada rautatien rahtitaksa alennetuksi. Mikä on tulos? Rautatieyhtiö kokoo minun voittoni, olkootpa ne suurempia tai pienempiä.»
»Se mitä teille itsellenne jää puhdasta», keskeytti Ernest, »on kai jokseenkin yhtä paljon kuin palkkanne liikkeenhoitajana, jos rautatieyhtiö omistaisi teidän louhoksenne».