»Yhdysvalloissa on muodostumassa mustasotnia»,[1] hän sanoi. »Tämä on alkua. Ja me saamme nähdä enemmänkin sellaista. Rautakorko pöyhistyy.»
[1] Mustasotnia-nimellä tarkoitettiin Venäjän häviävän hallituksen järjestämiä roistojoukkoja, jotka hätyyttivät kumouksellisia järjestöjä sekä myöskin tuhosivat omaisuutta ja panivat toimeen mellakoita siten valmistaen hallitukselle tilaisuuksia komentaa kasakat liikkeelle.
Ja sitä tietä meni isän kirja. Vähitellen saimme yhä tuntuvampia todistuksia mustasotnian olemassaolosta. Viikko viikolta yhä useampia sosialistilehtiä lakkautettiin, ja useissa tilaisuuksissa mustasotnia hävitti sosialistilehtien kirjapainot. Tietysti maan toiset sanomalehdet asettuivat hallitsevan luokan taantumukselliselle kannalle ja juurruttivat ihmisten mieliin ennakkoluuloisuutta sosialistilehtiä vastaan, jotavastoin mustasotnialaisia kuvattiin isänmaallisiksi sankareiksi ja yhteiskunnan todellisiksi pelastajiksi. Ja niin vakuuttavia olivat niiden vääristelyt, että yksin papitkin kirkoissaan eksyivät ylistämään noita raakalaisia, vaikkakin pahoittelivat sitä, että väkivaltaa täytyi käyttää.
Asiat kehittyivät hyvää vauhtia. Syysvaalit olivat tulossa, ja sosialistipuolue oli nimittänyt Ernestin kongressimiesehdokkaaksi. Hänen valituksi tulemisestaan oli olemassa hyviä toiveita. Suuri katurautatieläisten lakko San Franciscossa oli murrettu. Ja pian senjälkeen ajurien lakon kävi samalla lailla. Nämä kaksi tappiota olivat vaikuttaneet sangen tuhoisasti järjestyneeseen työväkeen. Koko Tyynen Valtameren Rannikon Ammattiliitto ja siihen kuluvat rakennustyöläisten ammattiyhdistykset olivat kannattaneet lakkolaisia, ja kaikki oli päättynyt noloon tappioon. Se oli ollut verinen lakko. Poliisit olivat kolhineet lukemattomia päitä palikoillaan; ja kuolleiden lukua oli melkoisesti lisännyt se kuularuisku, jolla lakaistiin katuja erään lakkolaisten joukkokokouksen aikana.
Se ärsytti mielet äärimmilleen. Miehet himoitsivat verta ja kostoa. Jouduttuaan häviölle omalla alueellaan he syöksyivät hankkimaan kostoa poliittisella taistelutantereella. He yhä edelleen säilyttivät ammattijärjestönsä, joka oli omansa lisäämään heidän voimaansa poliittisessa taistelussa. Ernestin valitseminen tuli päivä päivältä varmemmaksi, ammattiyhdistyksen toisensa perästä liittyessä kannattamaan sosialistien ehdokkaita. Työväki oli haltioissaan. Samalla kuin se tunkeili sosialistien kokoushuoneissa, se pysyi kuurona vanhojen puolueitten politikoitsijain laverruksille. Nämä viimeksimainitut saivat useimmiten puhua tyhjille seinille, ja milloin heillä oli suurempi kuulijakunta, valmistettiin heille tavallisesti niin kuuma vastaanotto, että heidän oli monta kertaa turvaannuttava poliisin apuun.
Ne olivat merkillisiä aikoja. Ilma väreili tapahtumista ja enteistä. Ahtaat ajat[1] olivat tulossa, johtuen kokonaisesta sarjasta hyviä vuosia; näiden kuluessa oli kerääntynyt suuret varastot kuluttamattomia tuotteita, joiden kaupaksi-saaminen ulkomailla kävi yhä vaikeammaksi. Useilla teollisuusaloilla oli lyhennetty työpäivää, useissa suurissa tehtaissa oli kokonaan seisautettu työnteko, siksi kunnes menekkiä taas avautuisi niiden tuotteille, ja työpalkkoja oli alennettu miltei kaikkialla.
[1] Kapitalistisen järjestelmän aikana nämä ahtaat ajat olivat välttämättömiä, niin typerää kuin se onkin. Hyvät työajat aina aiheuttivat suuria onnettomuuksia, mikä tietysti johtui ylenpalttisista kuluttamattomista varastoista, joita kertyi hyvinä vuosina.
Konetyöläisten lakko oli niinikään murrettu. Lakkoon oli ottanut osaa kaksisataatuhatta konetyöläistä kannattajinaan puoli miljoonaa metallityömiesten ammattiyhdistyksen jäsentä, ja verisiä melskeitä oli sattunut vähän väliä. Lakkoa murtamassa olivat työnantajain yhdistykset käyttäneet aseistettuja lakonrikkojia[1]; mustasotniat, joita oli varattu kymmeniin eri paikkoihin, olivat hävittäneet omaisuutta. Ja siitä oli seurauksena, että sataantuhanteen nouseva armeija oli komennettu liikkeelle tekemään koko jutusta peloittavan lopun. Joukko työväenjohtajia oli mestattu, koko joukko oli tuomittu vankeusrangaistuksiin ja tuhansia lakkolaisia ja johtajia oli sullottu härkäaitauksiin, missä sotamiehet kohtelivat heitä hyvin raa'asti.
[1] Lakonrikkojat olivat tarkoituksiltaan, toiminnaltaan ja kaikissa muissakin suhteissa paitsi nimeltään kapitalistien yksityistä sotaväkeä. Ne olivat hyvin järjestettyjä ja aseistettuja ja aina valmiina lähetettäviksi siihen osaan maata, missä milloinkin työlakko oli murrettavana. Sen ajan kuvaavimpia ilmiöitä on kuuluisa lakonrikkojain komentaja Farley, joka vuonna 1906 vei poikki mantereen New Yorkista San Franciscoon 2,500 miestä, jotka oli täydellisesti aseistettu ja varustettu lakon murtamista varten. Tämä laiton teko tietysti jäi rankaisematta, ja se on omansa osoittamaan, miten täydellisesti oikeuslaitos oli rahavallan käsissä.
Nyt oli maksettava hyvien vuosien hinta. Markkinat olivat tulvillaan tavaraa, hinnat laskeutuivat, mutta sitäkin nopeammin laskeutuivat palkat. Koko maata tärisyttivät riitaisuudet teollisuusaloilla. Työlakkoja puhkesi kaikkialla, ja missä ei lakkoja ollut, siellä kapitalistit niitä järjestivät. Sanomalehdet olivat tulvillaan uutisia väkivaltaisuuksista ja verisistä melskeistä. Ja kaikkialla näyttelivät mustasotniat osaansa. Mellakat, murhapoltot ja omaisuuden hävittäminen oli heidän varsinaisena toimenaan, ja hyvin he tekivätkin tehtävänsä. Yhdysvaltain koko armeija oli komennettu liikkeelle mustasotnian aikaansaaman yleisen metelöimisen vuoksi.[1] Kaikki kaupungit ja kylät olivat järjestään muuttuneet sotaleireiksi, ja työläisiä ammuttiin kuin koiria. Lakonrikkojia palkattiin työttömäin joukoista, ja milloin työväen ammattiyhdistysten onnistui karkoittaa lakonrikkojat, silloin lähetettiin oitis sotaväki paikalle. Kansalliskaartit olivat vielä koskematta. Toistaiseksi ei tarve vaatinut ottamaan käytäntöön tuota salaista asevelvollisuuslakia. Ainoastaan vakinaiset joukot oli komennettu toimeen. Ja tänä kauhun aikana hallitus lisäsi seisovan armeijan lukua sadalla tuhannella.