Aluksi isä naurahteli. Sitten hän suuttui — kiukustui. Seurasi hänen kirjansa takavarikoiminen, joka toimitettiin niin salaperäisesti, että aluksi emme voineet käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys. Kirjan ilmestyminen oli oitis herättänyt melkoista hämmästystä kaikkialla. Isää oli kohteliaasti löylytetty kapitalistisessa sanomalehdistössä viittaamalla siihen, miten säälittävää on, että hänenlaisensa suuri tiedemies jättää oman alansa ja siirtyy sosiologian alalle, josta hän ei tiedä mitään ja missä hän oli oitis joutunut harhaan. Tätä kesti viikon päivät, ja isä oli hyvällä tuulella, naureskellen partaansa ja kehuskellen, että hänen kirjansa oli koskettanut kapitalismin kipeään paikkaan. Ja sitten äkisti sanomalehdet ja aikakauskirjat vaikenivat koko kirjasta. Samoihin aikoihin ja yhtä odottamattomasti kirja hävisi kirjakaupoista. Ei yhtään kappaletta ollut missään saatavana. Isä kirjoitti kustantajille, ja nämä ilmoittivat, että painolevyt olivat tapaturman kautta särkyneet. Seurasi kirjevaihto, josta isä ei paljonkaan viisastunut. Vihdoin jouduttuaan niin ahtaalle, että kaksimieliset sanamuodot eivät enää riittäneet, heidän täytyi tunnustaa, että he eivät haluaisi ladottaa teosta uudelleen, mutta he kyllä mielellään luopuisivat kustannusoikeuksistaan siihen.
»Ettekä te löydä koko maasta yhtään kustannusliikettä, joka uskaltaisi siihen koskea», sanoi Ernest. »Ja jos olisin teidän sijassanne, niin arvelematta etsisin piilopaikkaa. Tämä on vain Rautakoron esimakua.»
Mutta isä oli tiedemies koko olemukseltaan. Hän ei koskaan luottanut sellaisiin johtopäätöksiin, joihin tullaan hypähtämällä. Laboratoriokoe ei ollut hänen mielestään mistään kotoisin, jollei sitä suoritettu yksityiskohtia myöten. Ja niinpä hän koettelikin kaikki mahdolliset kustannusliikkeet. Ne esittelivät lukemattomia syitä ja lausuivat mielipahansa, mutta yksikään ainoa ei huolinut kirjaa kustannettavakseen.
Kun isä tuli vakuutetuksi siitä, että kirja oli todellakin julistettu kielletyksi, koetti hän saada sen tiedon sanomalehtiin; mutta hänen lehtien toimituksille osoittamansa kirjeet jäivät huomioonottamatta. Eräässä sosialistien kokouksessa, missä oli saapuvilla lukuisia sanomalehdenkertojia, isä päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän nousi ja esitti kirjansa vaiheet, kertoen miten viranomaiset olivat sen kaikessa hiljaisuudessa hävittäneet. Seuraavana päivänä, kun sanomalehdet tulivat, hän ensin nauroi, mutta sitten suuttui ankarammin kuin tavallisesti. Lehdet näet eivät puhuneet kirjasta halkaistua sanaa, mutta sen sijaan vääristelivät hänen esiintymisensä. Hänen puheensa varsinaisesta aineesta ei edes mainittu, mutta sen sijaan kerrottiin näille lehdille ominaisella tavalla, miten hän oli pitänyt ulvovan anarkistisen puheen. Kertomus oli oivallinen kyhäys. Erään kohdan siitä muistan hyvin. Isä oli käyttänyt sanamuotoa »yhteiskunnallinen kumous». Mutta sanomalehden uutisessa jätettiin pois sana »yhteiskunnallinen». Kertomus lähetettiin kautta koko maan Associated Pressin sähkösanomilla, herättäen kaikkialla verratonta hämmästystä. Isä leimattiin siinä nihilistiksi ja anarkistiksi, ja eräässä pilakuvassa, joka ilmestyi miltei kaikissa huomattavimmissa sanomalehdissä, hänet esitettiin punainen lippu kädessään ja perässään joukko pitkätukkaisia villinnäköisiä miehiä, joilla oli käsissään tulisoihtuja, puukkoja ja pommeja.
Häntä löylytettiin armottomasti pitkissä johtavissa artikkeleissa hänen anarkismistaan, tehtiinpä sellaisiakin viittauksia, että hän muka oli tullut mielenhäiriöön. Tällainen ei ollut kapitalistisen sanomalehdistön taholta mitään uutta, kertoi Ernest meille. Hän sanoi, että näiden lehtien tapa on lähettää kertojiansa sosialistien kokouksiin ja sitten sepittää kaikenmoisia tarkoituksellisia juttuja peläten, että keskiluokka ja työväenliike saattaisivat tavalla tai toisella lähestyä toisiaan. Ja lakkaamatta Ernest kehoitti isää luopumaan taistelusta ja piiloutumaan.
Sosialistinen sanomalehdistö kuitenkin puuttui asiaan, ja pian levisi kautta lukevan työväestön tieto siitä, että kirja oli takavarikoitu. Mutta sen laajemmalle se ei levinnyt. Ja kohta senjälkeen »Appeal to Reason»-niminen sosialistinen kustannusliike tarjoutui julkaisemaan kirjan uudestaan. Isä oli hyvillään, mutta Ernest kävi levottomaksi.
»Uskokaa pois, me olemme nyt tulleet sen tuntemattoman partaalle», hän sanoi. »Merkillisiä asioita tapahtuu ympärillämme. Ne voi tuntea. Emme tiedä, mitä ne ovat, mutta niiden olemassaoloa ei voi kieltää. Koko yhteiskunta vavahtelee niiden painosta. Älkää kysykö minulta. En itsekään tiedä. Mutta sen saatte nähdä, että tästä keitoksesta syntyy jotakin sakeampaa. Se on kiteytymistilassa. Teidän kirjanne takavarikkoonottaminen on alkusoitto. Miten monta muuta kirjaa lienee otettukaan takavarikkoon? Siitä meillä ei ole pienintäkään aavistusta. Meitä ympäröi täydellinen pimeys. Meidän on mahdoton saada selkoa asioiden todellisesta tilasta. Mutta minusta tuntuu, että seuraavana numerona ohjelmassa tulee olemaan sosialistisen sanomalehdistön ja kustannusliikkeitten lakkauttaminen. Minä pelkään niin käyvän. Meidät tahdotaan kuristaa.»
Ernest näytti tuntevan tapahtumain valtimon tykytyksen tarkemmin kuin toiset sosialistit, ja kahden päivän sisällä jysähti ensimmäinen isku. »Appeal to Reason» oli viikkolehti, jonka painos nousi seitsemään ja puoleen sataan tuhanteen, lukuunottamatta tilapäisiä ylimääräispainoksia, jotka nousivat aina viiteen miljoonaan. Näiden painosten kustannukset suoritti se pienoinen joukko työläisiä, joka oli kokoontunut »Appealin» ympärille. Ensimmäinen isku tähdättiin juuri näitä ylipainoksia vastaan, ja musertava isku. Postihallitus antoi julistuksen, jossa sanottiin, että nämä ylimääräiset painokset eivät kuulu lehden varsinaisiin postitusoikeuksiin ja että niitä sentähden ei tulla postittamaan.
Viikkoa myöhemmin postihallitus julisti lehden maan rauhalle ja järjestykselle vaaralliseksi, sulkien sen kokonaan postista. Se oli kova isku sosialistiselle liikkeelle. »Appeal» ryhtyi epätoivoiseen taisteluun. Se valmistautui lähettämään lehteään kuljetusyhtiöitten välityksellä, mutta nämä kieltäytyivät. Se oli »Appealin» loppu, joskaan ei tyystin. Se valmistautui jatkamaan kirjain kustantamista. Kaksikymmentä tuhatta kappaletta isän kirjaa oli jo sitomossa ja lisää painettiin. Mutta silloin eräänä yönä aivan aavistamatta kokoontui roskajoukko, joka, Amerikan lippua liehuttaen ja isänmaallisia lauluja laulaen, sytytti tuleen »Appealin» kirjapainon hävittäen sen maan tasalle.
Siihen asti Girard, Kansasin valtiossa, oli ollut hiljainen, rauhallinen kaupunki. Koskaan siellä ei ollut sattunut mitään työväenselkkauksia. »Appeal» maksoi työväelleen tavalliset palkat, ollen todellisuudessa kaupungin tuki ja turva, sillä se antoi työtä sadoille miehille ja naisille. Tuohon roistojoukkoon kuuluvat eivät olleet Girardin asukkaita. Näytti siltä, kuin se olisi kohonnut maan uumenista palaten sinne työnsä tehtyään. Ernestin mielestä tämä tapahtuma oli tavattoman merkittävä ilmiö.