SUSIEN SAALIINA.

Matkue.

Tumma korpi kohosi uhkaavan synkkänä jäätyneen joen molemmin puolin. Tuuli oli äskettäin karistanut puista valkean lumipeitteen, niin että ne näyttivät kaamean mustina ahtautuvan toisiansa vasten hämärtyvän päivän valossa. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla tässä elottomassa erämaassa, joka oli niin autio, niin kylmä, ettei se näyttänyt edes surulliselta. Pikemmin oli siinä ikäänkuin naurua, naurua, joka oli kamalampaa kuin mikään murheellisuus, ilotonta kuin sfinksin hymy, hyytävän kylmää ja julmaa kuin täytymyksen pakko. Ikuisen olennon järkähtämätön, tutkimaton viisaus siellä nauroi elämän ja sen ponnistusten turhuutta. Se oli aito erämaa, villi, kylmäsydäminen pohjolan korpi.

Ja kuitenkin oli siellä eloa, vieläpä uhmaavaa eloa! Jäätynyttä jokea pitkin vaelsi verkalleen jono sudennäköisiä koiria. Niiden tiheä turkki oli kuurassa, hengitys jäätyi ilmassa heti, päästyään sakeana höyrypilvenä kidasta, ja ripustautui jääkiteinä turkin karvoihin. Koirat kulkivat nahkahihnoista tehdyissä valjaissa vetäen perässään rekeä. Tässä reessä ei ollut jalaksia ensinkään. Se oli valmistettu paksusta koivunkaarnasta ja lepäsi koko pohjallaan lumessa. Kokka oli taivutettu ylöspäin, ja kulkiessa se velloi kuohkeata lunta nostattaen ikäänkuin vaahtoharjaisia aaltoja. Reessä oli pitkä, kapea, nelisärmäinen kirstu ynnä muuta kalua, villaisia peitteitä, kirves, kahvipannu ja kattila, jotka olivat siihen kiinni köytettyinä, mutta suurimman tilan otti tuo mainittu pitkä, kapea, nelitahkoinen kirstu. Koirien edellä hiihti mies leveillä suksilla ja reen perässä toinen. Reessä makasi kirstussa kolmas, jonka vaivat ja rasitukset olivat päättyneet, mies, joka oli sortunut erämaan pakkaseen, niin ettei enää liikkunut, ei hievahtanut. Erämaa ei rakasta liikuntoa. Elämä on sille loukkaus, sillä elämä on liikuntoa, ja erämaa pyrkii pysäyttämään kaiken liikunnon. Niinpä se jäädyttää veden, estääkseen sen virtaamasta mereen, karkoittaa nesteen puista, kunnes nämä kuivettuvat ydintä myöten; mutta julmimmin ja kauheimmin se vainoo ihmistä pakoittaakseen hänet alistumaan, hänet, kaikista olennoista levottomimman, joka aina ja myötäänsä kapinoi sitä sääntöä vastaan, että lopuksi kaikki liikunto lakkaa.

Reen edessä ja takana taivalsivat kuitenkin hellittämättä ja pelottomina nuo kaksi miestä, jotka vielä olivat elossa. Heidän ruumiinsa oli verhottu paksuun turkkiin ja pehmeäksi muokattuun nahkaan. Heidän silmäripsensä, poskensa ja huulensa olivat niin kauttaaltaan hengityksen synnyttämän kuuran peitossa, että kasvot olivat tuiki tuntemattomat, ja se teki heidät aavemaisen näköisiksi. He olivat kuin mitä ruumiinkantajia joissakin kummitusmaailman hautajaisissa. Ihmisiä he kuitenkin olivat, vähäpätöisiä seikkailijoita, jotka vaelsivat autiota, pilkallista, äänetöntä erämaata ja taistelu valmiina uhmasivat maailmaa, joka oli niin kaukainen, vieras ja eloton kuin avaruuden tyhjä äärettömyys.

He vaelsivat sanattomina, sillä heidän täytyi säästää hengitystään ruumiilliseen ponnistukseen. Ympärillä vallitsi ahdistava hiljaisuus, joka painosti heidän mieliään kuten vesipaljous sukeltajan ruumista meren syvyydessä. Se puristi heitä äärettömyyden painolla, järkähtämättömän täytymyksen tylyydellä. Se tunki heidät sielujensa syvimpiin sopukkoihin ja pusersi heistä, kuten rypäleestä mehun, kaiken väärän pyrkimyksen, kaiken epätodellisen innostuksen, kaiken liiallisen maallisten asiain arvossapitämisen, kunnes he olivat pienet ja mitättömät kuin pölyhiukkaset, joiden järki ja viisaus on niin tuiki vähäistä ja jotka avuttomina liikehtivät sinne tänne suurten, sokeiden luonnonvoimien temmellyksessä.

Kului tunti ja toinenkin. Lyhyen, auringottoman päivän kalpea valo alkoi sammua, kun kaukainen, heikko sävel ikäänkuin kohosi ilmaan. Nopeasti se liukui muutamia ääniaskelia ylemmäksi, kunnes jäi hetkeksi väristen soimaan ylimmälle asteelle ja sitten häipyi kuulumattomiin. Sitä olisi voinut luulla kadotetun sielun valitushuudoksi, ellei sen surumielisyyteen olisi sekaantunut eräänlaista nälkäistä, himokasta hurjuutta.

Edessä hiihtävä mies käänsi päätään, kunnes kohtasi toverinsa katseen, ja sitten he nyökkäsivät toisilleen pitkän, kapean kirstun yli; he olivat kumpikin tajunneet, mitä tuo ääni merkitsi.