Kajahti toinen ulvonta, joka kimeänä puhkaisi hiljaisuuden kuin terävä neula. Molemmat miehet huomasivat, että se tuli takaapäin lumiaavikolta, jonka halki he vastikään olivat taivaltaneet. Kolmas ulvonta — ikäänkuin vastaukseksi äskeiselle — kajahti samalta suunnalta, mutta edellisen vasemmalta puolelta.
— Ne ovat meidän jäljillämme, Bill, sanoi edessä kulkeva mies.
Ääni kuului käheältä ja aavemaiselta. Mies oli ilmeisesti puhunut suurella vaivalla.
— Lihaa on niukalti, vastasi hänen toverinsa. — En ole viikkokauteen nähnyt edes oravan jälkeä.
Muuta he eivät puhuneet, vaan kuuntelivat tarkkaavasti vainoojiensa metsästyshuutoja, jotka kaikuivat takaapäin.
Pimeän tullen he ohjasivat koiransa rantametsikköön ja leiriytyivät sinne. Ruumisarkku sai nuotion ääressä tehdä istuimen ja pöydän virkaa. Sudennäköiset koirat tunkeilivat tulen ympärillä muristen ja sivumennen puraisten toisiaan eivätkä osoittaneet mitään halua siirtyä loitommalle pimeyteen.
— Kuulehan, Henrik, minusta näyttää, että ne tänään pysyttelevät merkillisen lähellä nuotiota, huomautti Bill.
Henrik nyökkäsi puuhatessaan kumarassa valkean ääressä asetellen jääpalasilla täytettyä kahvipannua tulelle. Hän ei virkkanut mitään, ennenkuin oli istuutunut paikalleen ruumisarkulle ja alkanut syödä.
— Ne tietävät missä ovat paraiten turvassa, sanoi hän. — Ne syövät myös mieluummin kuin antautuvat syötäviksi. Viisaita koiria.
Bill pudisti päätänsä.