Pitikö meidän uskaltaa näin illansuussa ruveta pyyntiin metsän pimeydessä? Se oli painava kysymys. Monet olivat yrityksen puolella, monet sitä vastaan. Pikku beduiinipaholaisemme — pojan olennossa oli tosiaankin jotain paholaisen tapaista — tappeli kynsin hampain sitä ehdotusta vastaan, ettei ollut heti ryhdyttävä pyyntiin; hän ei tahtonut tietää mistään viivytyksestä. Hän sätti meitä laiskureiksi ja yltyi ihan raivoon, ikäänkuin me olisimme olleet hänen renkejään, joita hän komensi työhön. Meitä eurooppalaisia tämä huvitti; lopulta hän kuitenkin kävi niin kiukkuiseksi, että eräs seuralaisistamme, joka oli pojan sukulainen, suuttui hänen sopimattomasta käytöksestään ja kohotti keihäänsä löylyttääkseen häntä sen varrella, mutta silloin poika päästi silmäimme edessä hurjan naurunrähäkän ja katosi. Hän oli läimäyttänyt kupeille ratsuaan, joka oli yhtä vimmatun hurjapäinen kuin hän itsekin, tämä ryntäsi metsään, niin että siinä tuokiossa kadotimme hänet näkyvistämme. Vasta myöhemmin, kun seisoimme hiljaa höristäen korviamme, kuulimme hänen ajaa karkuuttavan kaukana viidakossa.
Kului joltisenkin pitkä aika. Olimme tehneet suunnitelmamme ja päättäneet yöpyä metsänreunaan, johon aioimme rakentaa nuotion. Pojasta ei enää kuulunut mitään, ja me aloimme huolestua pikku paholaisemme tähden. Vallan kaukana hän ei voinut olla. Huusimme, mutta vastausta ei kuulunut; uhkailimme, kaikki turhaa. Olikohan hän joutunut liian kauas? Päätimme huutaa kaikki yhtaikaa, jotta hän varmasti kuulisi; mutta sittenkään ei tullut vastausta. Aloimme lopulta katsella metsänreunasta nuotion paikkaa, johon olisimme voineet leiriytyä.
Teltta meillä oli muassamme, mutta yö oli niin ihana, ettei sitä tarvittu. Niin harmissamme kuin olimmekin pikku paholaisellemme, kadehdimme kuitenkin joka mies hänen rohkeuttaan emmekä sen vuoksi tahtoneet ajatellakaan ryömiä teltan suojaan.
Tuskin olimme ennättäneet päästä yksimielisyyteen leiripaikasta, kun ratsumme yhtäkkiä alkoivat omituisesti vavista; ne kohottelivat päitänsä, ravistelivat harjojaan, korskuivat ja levittivät silmänsä suuriksi. Me tiesimme mitä se merkitsi. Jalorotuiset hevoset vainusivat pedon läheisyyden. Kuuntelimme. Oli jo liian pimeä, jotta olisi voineet ruveta tiikeriä metsästä etsimään, ja kuutamokin oli meille epäedullinen, se kun teki varjot vain läpinäkymättömämmiksi. Käskemättä olimme kaikki tarttuneet aseisiin ja pinnistimme korviamme kuullaksemme jotakin. Vähän aikaa oli aivan hiljaista; sitten kuulimme viidakosta ritinää, ja rauhattomat ratsumme ilmaisivat meille selvästi, mistä se johtui. Sitten läheni lehtien kahina, joka ilmeisesti johtui hevosen laukkaamisesta viidakon halki, ja taempaa kuului oksien ritisevää katkeilemista. Humaus kävi joukkomme läpi; kaikki oivalsimme, että peto ajoi takaa pikku paholaistamme ja hänen hevostaan. Ja miltei pikemmin kuin tässä ennätän kertoa, syöksyi viidakosta esiin ratsu, jonka selässä poika istui tai pikemmin makasi suullaan, pää hevosen kaulalla ja katsoen meihin villisti hehkuvilla silmillään. Mutta hänen jäljessään syöksyi kaksi tiikeriä metsän pimennosta, ja ennenkuin olimme ehtineet ajatellakaan aseiden käyttöä, olivat ne pyyhkäisseet meidän keskeltämme aavikolle.
Mutta me tiesimme mitä oli tehtävä. Edessämme hiekkatanterella pani beduiinipoikamme toimeen taistelun, joka on suurenmoisimpia, mitä olen koskaan nähnyt. Minulle itselleni jäi liian vähän aikaa taistellakseni mukana; sain tehdyksi kaikkiaan yhden piston, mutta se olikin aito espanjalainen.
Pian saavutimme pedot, ja tuliaisiksi pamahti yhtaikaa kaksikymmentä pistoolia. Emme ampuneet suotuisan tuloksen toivossa, sillä tiesimme hyvin, että monet luodit eivät osu ja että ne, jotka osuvat, eivät tapa. Näitä petoja voi haavoittaa kuolettavasti vain muutamiin paikkoihin ruumista. Mutta laukauksilla oli kuitenkin toivottu vaikutus. Pedot säikähtivät, ja me voitimme aikaa niin paljon, että ennätimme muodostaa niiden ympärille piirin, jonka keskessä pieni paholaisemme vielä teiskaroi hevosineen. Keihäs tai miekka oli meillä jokaisella kädessä. Oltiin hetkinen aivan hiljaa. Toinen tiikeri avasi kitansa ja päästi lyhyen, kammottavan ulvahduksen. Kiiluvat silmät, avoimet kidat ja valkoiset hampaat näyttivät kuutamossa kamalilta. Toinen peto, joka oli suurempi, ei ulvonut, vaan kyyristäytyi hyppäämään ja lennähti samassa tuokiossa erään ranskalaisen kimppuun (hän on luullakseni Tangerissa asuvan Ranskan konsulin lanko). Mikä uljas hyppäys! — Mutta ranskalainen — toden totta, häntä olisi luullut espanjalaiseksi! — kiskaisi samassa silmänräpäyksessä ratsunsa pystyyn ja sivalsi lennossa kohtisyöksyvää petoa rintaan niin navakasti, että se suistui maahan kyljelleen. Ne onnelliset, jotka sattuivat olemaan lähellä, luulivat jo pääsevänsä helpolla saaliin herroiksi; kymmenkunta keihästä ja säilää välähti, ja muutamat sattuivat lujastikin petoon, mutta tämä oli oitis jaloillaan taas ja karkasi erään beduiinin hevosen kimppuun tarrautuen hampaillaan kiinni sen reiteen. Siinä muodostui kummallinen ryhmä, kun tiikerin sekä etu- että takakäpäläin kynnet iskeytyivät hevosen nahkaan. Samassa tuokiossa — kaikki tapahtui muuten paljoa nopeammin kuin voin kertoa — hevonen karkasi pystyyn, heitti ratsastajan selästään, teki muutamia hurjia hyppyjä hirnuen vihlovasti ja viskautui sitten selälleen aivan sananmukaisesti rutistaen allensa tiikerin. Huu, kuinka peto levitti verisen kitansa ammolleen! Hevonen puristi painollaan sen rintaa ja kurkkua. Näytti siltä, kuin olisi maasta hevosen alta kasvanut esiin läähättävä, verinen tiikerinkita; mutta kauan ei tätä näytelmää kestänyt. Pistoja ja iskuja alkoi sadella, ja pian oli tiikeri hengettömänä. Minä sain olla siinä vain katselijana. Keihäs koholla ajaa karahuttelin ratsullani ympäri, mutta toiset olivat lähempänä ja ehkä taitavampiakin.
Silloin muistan yhtäkkiä toisen pedon, ja kautta pyhän Yrjänän — otollisempaan aikaan ei se olisi voinut johtua mieleeni! Mitä se oli tällävälin tehnyt, sitä en tiennyt; syöksyn vain paikalle ja näen kaksi paholaista ottelussa keskenään. Haavoittunut hevonen laukkaa ratsastajatta poispäin. Eräs eurooppalainen viruu maassa, kuolleena ehkä, ja kahden toisiansa vasten painautuneen hevosen ääressä on syntymässä hirvittävä näytelmä. Toisella puolen riippuu meidän pikku paholaisemme tuijottaen hurjistunein katsein tiikerin ammottavaan kitaan ja palaviin silmiin. Pedon käpälät ja avoin kita ovat toisen hevosen kupeella, takajalat ovat maassa ja taivuttautuvat juuri nyt hyppäykseen…
En voi sanoa, että olisin juuri mitään harkinnut sillä hetkellä. Kaikki tapahtui yhtäkkiä. Suhahdus vain, ja keihääni törrötti pystyssä tiikerin kidassa, terä syvällä kurkussa, — aito espanjalainen temppu!
Peto lensi nurinniskoin, mutta keihäs pysyi sen kidassa, vaikka se miten olisi riehunut väännellen päätään maassa. Se oli näky! Pää kaivautui hiekkaan, murhaavat käpälät huitoivat ilmaa ja häntä pieksi maata, niin että pauke kuului kauas. Sitten peto kiertyi keräksi, viskautui takajaloilleen ja sitä tietä seisoalleen, mutta ei saanut päätään jalkainsa väliin, kun keihäs oli kurkussa. Sitten se teki vielä muutamia hurjia loikkauksia, hypähti ilmaan, putosi jysähtäen maahan ja heitti henkensä.