Hänen silmänsä ummistuivat, leuka painui rintaa vasten, ja tuskin he olivat saaneet hänet nostetuksi rekeen peitteille, kun hänen kuorsauksensa jo kajahti hyiseen pakkas-ilmaan.
Mutta kuuluipa toinenkin ääni, heikko ja kaukainen. — Nälkäiset sudet siellä ulvoivat lähtiessään uuden saaliin hakuun, kun ihminen oli niiltä mennyt hukkaan.
TIIKERINPYYNTI POHJOIS-AFRIKAN RANNIKOLLA.
Erään saksalaisen matkakirjeestä vuodelta 1840.
Lähdimme ratsastamaan aamulla varhain ennen auringonnousua. Edellisenä iltana olimme hieroneet koko ruumiimme öljyllä ollaksemme notkeammat, kuten sanotaan. Mutta minulle se temppu ei tehnyt hyvää, luullakseni siksi, että se tukkeaa hikihuokoset. Olin senvuoksi nukkunut huonosti ja istuin nyt täysiverisen arabialaisen rotuhevoseni selässä puisevampana ja jäykempänä kuin koskaan. Juuri päästyämme Tangerin likaisilta, ahtailta kaduilta aukealle tasangolle nousi aurinko heittäen ruusunpunaisen hohteen yli rehevän maiseman. Mutta emme siitä nyt paljoa välittäneet. Meitä oli kahdeksan eurooppalaista, ja seurueenamme oli kaksitoista beduiinia sekä kolmantenatoista nuori poikanen, noin neljäntoista vuotias, kasvoiltaan niin ruma kuin ikinä olla saattoi, mutta vartaloltaan ihmeteltävän siro ja notkea. Kuten tavallista on, olimme vaihtaneet eurooppalaiset vaatteemme aivan kevyihin housuihin ja eräänlaiseen hyvin ohueen nuttuun. Muutaman hiekkaisen harjujonon kuvetta kulki tumma tie loitoten kaukaisuuteen, ja sitä pitkin läksimme viipymättä ratsastamaan. Ei juuri ollut toivoa, että olisimme täällä tavanneet petoja, mutta ei se mahdotontakaan ollut, ja senvuoksi panimme pistoolit vyöhön pystyyn, jotta olisivat oitis käsillä, asetimme lyhyen keihään mukavasti poikkipuolin polville ja lasketimme sapeli käsivarressa riippuen viidakkoon, beduiinipoika etunenässä tähystellen maata ja tiheikköä ilveksensilmillään.
Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja helle kävi rasittavammaksi, mutta muutamat öljypuut ja taatelipalmut antoivat meille virkistävää siimestä. Niiden katveeseen pysähdyimme hetkeksi, söimme pikaisen aamiaisen ja nousimme sitten taas ratsaille. Beduiinipoikamme väitti, ettemme löydä petoja ennen iltaa, ja totta olikin, että saimme matkata yhä kauemmaksi etelään tapaamatta mitään. Myöhään iltapäivällä lähestyimme erästä kylää, mutta sen asukkaat läksivät pakoon heti meidät nähtyään. Muutamia minuutteja olimme senvuoksi todella herroina kylässä, jossa oli vain joitakuita vanhuksia ja lapsia; naisetkin olivat paenneet tai piiloutuneet. Näimme myös karjalaumat, jotka olivat hajallaan suunnattoman laajalla alueella, ja minun täytyy tunnustaa, että tällainen karjanpito on epäilemättä sangen tehokas keino rosvoja vastaan; sillä olipa näitä vaikka suurikin joukko, käy heille mahdottomaksi koota ja viedä pois noin hajallaan olevia laumoja. Turhaan olimme antaneet jos jonkinlaisia rauhanmerkkejä tyynnyttääksemme asukas-parkoja. Vasta kun jälleen ratsastimme kylästä, missä olimme vain juoneet hieman vettä, ja kun pakolaiset huomasivat, ettemme suinkaan himoinneet heidän tavaraansa, tulivat he esiin ja juosten ja kerjäten kokoontuivat pian ympärillemme epäilyttävän suureksi laumaksi, joka sekä mieslukuun että aseisiin katsoen oli meidän joukkoamme paljon voimakkaampi. Itse asiassa olisimmekin perin helposti voineet tässä joutua veriseen kahakkaan, kun kerjäläiset kävivät yhä tunkeilevammiksi ja heidän joukkoonsa ilmestyi ratsastajiakin. Kun sitten saimme kerjuusanojen sijasta kuulla kirouksia ja haukkumisia ja kun jälkijoukkomme kävi yhä äänekkäämmäksi ja lopulta täyttä kurkkua kiljuen ahdisti meitä, laskimme hevosemme täyteen laukkaan ja suorastaan pakenimme välttääksemme käsirysyä. Se oli häpeällisin, mutta viisain keino, mihin saatoimme turvautua, koska emme parhaassakaan tapauksessa olisi voittaneet edes kunniaa.
Sitten aurinko pian laski ja me saavuimme laajalle mäkimaalle. Sen halki ratsastettuamme näimme edessämme hiekka-aavikon, ja vain kaukainen, tumma juova osoitti meille, että sen toisella puolen oli taas metsää. Oikealla puolellamme, melkoisen matkan päässä, kohosi vuoristo. Siellä asui joku beduiiniheimo, jonka nimen olen unohtanut.
Täällä aavikolla keksi beduiinipoikamme, joka yhä kulki etumaisena, tiikerin jäljet hiekassa. Seurasimme hänen huudahdustaan ja näimme todellakin nuo helposti tunnettavat jäljet. Tiikeri näet kävelee siten, että etujalat ovat lähempänä toisiaan kuin takajalat, joilla se astuu verrattain kömpelösti ja hajalla säärin; mutta juuri tästä syystä sen hyppäys on sitä voimakkaampi ja varmempi. Hajasäärisyydestä siis tuntee tiikerin, ja takajalkojen välin leveydestä voi myös päättää, miten suuri ja väkevä peto on. Tämä, jonka jäljet nyt olivat edessämme, näytti olevan kookkaimpia, mitä rannikkoseuduilla tavataan. Seurasimme jälkiä. Niin kauan kuin takajalkojen jäljet ovat etujalkojen jälkien takana ja jalat nousevat vuorotellen, osoittaa se, että eläin astelee rauhallisesti. Niin oli tässäkin tapauksessa. Seurasimme pedon suoraa, tasaista kulkusuuntaa. Tässä se on pysähtynyt, tässä äkkiä käännähtänyt. Tässä kohden se nähtävästi on lähtenyt nopeampaan juoksuun, koska jokainen käpälä on painunut syvemmälle ja heittänyt jälkeensä pienen kasan hiekkaa. Nyt tiesimme, että saimme kelpo matkan seurata näitä jälkiä. Niiden tuoreudesta saatoimme myös päättää olevamme jotenkin lähellä jaloa eläintä, ja auringon kallistuessa laskuunsa saavuimme metsänreunaan, missä korkea ruohonkasvu teki jäljet vaikeammin eroitettaviksi.
Siellä laskeuduimme ratsailta päättäen tarpeen vaatiessa yöpyä paikalle. Mutta beduiinipoikamme yllytyksestä jäimmekin vain hetkeksi siihen levähtämään ja syömään niukan aterian, jonka jälkeen taas nousimme hevosten selkään tarkastellaksemme pojan neuvosta seutua ja maaperää.
Ja se olikin oiva neuvo. Metsä oli poikittain edessämme hyvin pitkänä, mutta jotenkin kapeana vyöhykkeenä. Ainakaan emme olleet vielä täyttä puolta tuntia jatkaneet ratsastusta äskeiseen suuntaamme, kun jo jälleen näimme edessämme jotenkin laajan hiekkatasangon. Poika kiiti nopeasti tasankoa ristiin-rastiin, mutta ei löytänyt tiikerinjälkiä. Ja koska nämä pedot harvoin juoksevat muuten kuin suoraan eteenpäin, teimme sen oikean johtopäätöksen, ettei tiikeri ollut kadonnut oikealle eikä vasemmalle metsän pituussuuntaan, vaan että se oli jossakin lähellämme.