— Kai te jo kohta tulette minua noutamaan, mutisi hän. — Joka tapauksessa tahdon nyt nukkua.
Kerran hän heräsi ja näki aivan edessään naarassuden seisovan liekkien välisessä aukossa katsellen häntä herkeämättä. Sitten hän jälleen heräsi, vain hetkistä myöhemmin, vaikka hänestä näytti, että oli jo kulunut tuntikausia. Sillä ihmeellinen muutos oli tapahtunut, niin arvoituksellinen, että hän kummissaan avasi silmänsä selälleen. Hän ei aluksi ensinkään käsittänyt mitä oli tapahtunut, mutta sudet olivat poissa, ja vain tallattu lumi yltympärillä osoitti, kuinka lähellä häntä ne olivat olleet. Uni riisti hänet uudelleen valtaansa, ja hänen päänsä painui rinnalle.
Mutta silloin hän äkkiä säpsähti. Hän oli kuullut ihmisääniä, lumen narskumista rekien alla, vetohihnojen natinaa, koirien haukuntaa. Neljä rekeä nousi jokitörmää ylös hänen leiripaikkaansa kohden.
Kohta seisoi joukko miehiä Henrikin ympärillä, joka kyykötti sammumaisillaan olevien tulien keskellä. He ravistelivat häntä, herättivät hänet väkisinkin valveille. Hän katsoi heihin kuin juopunut ja soperteli kummallisella, unenpöpperöisellä tavalla:
— Ruskea naarassusi… tuli syömään koirien kanssa… söi ensin koiranruokaa… sitten söi koirat… ja Billin…
— Missä lordi Alfred on? huusi eräs miehistä hänen korvaansa ravistaen häntä kovakouraisesti.
Henrik pudisti päätänsä.
— Ei, häntä se ei saanut. Ei saanut. Hän on puussa ylhäällä, siellä edellisellä leiripaikalla.
— Kuollutko? kirkaisi mies.
— Kuollut, niin — ja arkussa, vastasi Henrik. Sitten hän pudisti ärtyisästi kysyjän käden olkapäältään ja jatkoi: — Anna minun olla, kuuletko! Minä olen niin lopen väsynyt… Hyvää yötä, miehet.