Hän uneksi olevansa Mac Gurryn varustuksessa. Siellä oli lämmin ja hyvä olla, ja hän pelasi korttia päällysmiehen kanssa. Samalla hänestä näytti, että varustus oli yltympäri susien piirittämä. Ne ulvoivat portilla, ja monta kertaa joko hän tai päällysmies keskeytti pelin kuunnellakseen ja nauraakseen niiden turhia sisääntunkeutumis-yrityksiä. Mutta yhtäkkiä kuului romahdus. Portti särkyi jollakin merkillisellä tavalla, ja hän näki, miten sudet tunkeutuivat varustuksen suureen asuintupaan. Melu ja ulvonta kävi hirvittäväksi, ja tämä ulvonta häiritsi häntä nyt. Uni muuttui toiseksi, mutta ulvonta jatkui edelleenkin.
Hän heräsi äkkiä aivan valveille ja huomasi, että melu olikin todellista. Hirveästi ulvoen ja leukojaan louskutellen sudet karkasivat hänen kimppuunsa. Yhden hampaat olivat jo kiinni hänen käsivarressaan, ja kun hän vaistomaisesti hyppäsi tuleen, tunsi hän, miten toinen tarrautui hampaillaan hänen jalkaansa. Ja nyt alkoi ankara taistelu tulen aseilla. Paksut nahkakintaat suojelivat jonkun aikaa hänen käsiään, kun hän riehui syytäen joka taholle tulisia hiiliä, niin että nuotio näytti tulivuoren purkaukselta.
Mutta tätä ei voinut kestää kauan. Kuumuus kärvensi hänen kasvojaan, silmäripset ja kulmakarvat olivat palaneet, ja jalkoja poltti sietämättömästi. Palava risu kädessä hän hyppäsi tulesta pois, mutta sudet hän oli jo ajanut pakosalle. Kaikkialla, minne tulisia kekäleitä oli pudonnut, kuului lumesta sihinää, ja tuontuostakin ilmaisi äkäinen murina ja hurja loikkaus, että joku pakeneva susi oli astunut hehkuvalle kekäleelle.
Viskattuaan vielä pari kekälettä viimeisten vihollistensa jälkeen mies heitti savuavat nahkakintaansa lumeen ja alkoi jäähdytellä jalkojaan tömistämällä niitä.
Molemmat viimeiset koirat olivat poissa, ja hän tiesi hyvin, että ne olivat olleet vain yhtenä ruokalajina siinä pitkäksi venyneessä ateriassa, jonka alkuna oli ollut Paksu ja jonka jälkiruuaksi hän nähtävästi oli itse joutuva.
— Mutta vielä ette ole minua saaneet! karjui hän puiden nyrkkiä nälkäisille pedoille.
Hänen äänensä sai taas koko lauman kiihdyksiin. Murina yltyi, ja naarassusi hiipi lähelle ja katseli häntä ahnain silmin.
Hän ryhtyi nyt panemaan toimeen ajatusta, joka oli juolahtanut hänen mieleensä. Hän laajensi nuotion suureksi kehäksi ja asettui sen keskelle, levitettyään makuupeitteen allensa suojaksi sulavaa lunta vastaan. Mutta tuskin hän oli kadonnut tulimuurin taakse, kun koko lauma jo lähestyi uteliaana, nähdäkseen mitä hänestä oli tullut. Tähän asti oli nuotion lähistö ollut niille kielletty alue; nyt ne sijoittuivat aivan tulen äären loikomaan, räpyttivät silmiään kuin koirat, haukottelivat ja venyttelivät laihoja jäseniään oudon suloisessa lämmössä. Yhtäkkiä naarassusi kohosi istualleen, nosti kuononsa tähtiä kohden ja alkoi ulvoa. Heti seurasi susi toisensa jälkeen esimerkkiä, kunnes koko lauma kyykötti kuono taivaaseen päin täyttäen ilman nälkäisellä ulvonnalla.
Vihdoin koitti aamu ja valkeni päivä. Mies yritti astua tulikehän ulkopuolelle, mutta sudet olivat oitis häntä ahdistamassa. Hänen olisi välttämättä pitänyt mennä polttopuita hankkimaan, sillä varasto oli lopussa ja nuotio palanut matalaksi. Kekäleitä viskelemällä hän tosin sai sudet väistymään, mutta pitkälle ne eivät enää peräytyneet, ja kun hän vihdoin luopui siitä ja hoippui takaisin tulikehän keskelle, hyppäsi eräs susista häntä kohden, mutta liika lyhyeen, niin että pudota mötkähti keskelle hehkuvaa hiillosta. Peto kiljahti kauhusta, irvisti pahasti ja nilkutti takaisin jäähdytelläkseen käpäliään lumessa.
Mies kyyristyi jälleen peitteelle. Istuessaan siinä yläruumis eteenpäin kurotettuna, pää polvien välissä, hän näytti heittäneen taistelun sikseen. Vain silloin tällöin hän kohotti katseensa tarkastellakseen tulen riutumista. Liekkipiiriin alkoi syntyä aukkoja, jotka suurenivat suurenemistaan.