Sitten hän loi aran katseen susiin päin, jotka odottavina piirittivät häntä, ja hänen mieleensä jysähti ajatus, että tämä ihmeellinen ruumis, tämä elävä liha ei ollut muuta kuin nälkäisten petojen himoitsemaa ruokaa, jonka ne ahnaasti raatelevat hampaillaan, aivan samoin kuin peura tai jänis oli niille vain ruokaa.
Kerran hän säpsähtäen heräsi unesta, joka oli levotonta kuin painajaisen ahdistaessa, ja näki edessään punertavan naarassuden. Se istui lumessa vain noin viiden askeleen päässä ja katseli häntä herkeämättä. Molemmat koirat vinkuivat ja murisivat hänen jalkainsa juuressa, mutta susi ei niistä välittänyt. Se katseli vain miestä, ja tämäkin tuijotti siihen hetkisen. Sen katseessa ei ollut mitään uhkaa. Se katseli häntä vain ikäänkuin miettivästi, mutta hän tiesi, että tämä ilme oli vain ankaran nälän seuraus. Hän oli ruokaa, ja hänen näkemisensä herätti sudessa kiihkeän syömähimon. Sen kita avautui, kuola valui suusta, ja se nuolaisi huuliaan nauttien hengessään aterian ihanasta esimausta.
Raju tuska vavahutti miestä. Hän ojensi kätensä ja tavoitti palavaa kekälettä, millä viskata sutta. Mutta ennenkuin hänen sormensa ehtivät tarttua siihen, oli susi poissa, ja hän ymmärsi, että se oli tottunut väistämään sellaisia heittoja. Paetessaan se oli murissut ja paljastanut valkeat hammasrivinsä ikeniä myöten. Miettiväinen ilme oli kadonnut ja sijalle tullut häijy himo, joka herätti miehessä kauhua. Hän katseli kättään, joka vielä piteli palavaa kekälettä, ja huomasi miten sievästi ja hienosti sormet asettuivat rosoiselle pinnalle, miten ne käyristyivät karkean puun ympäri ja miten herkkätuntoinen pikkusormi, joka joutui liian lähelle palavata osaa, itsestään kavahti polttavaa hehkua ja etsi viileämpää kohtaa. Ja samassa tuokiossa hän näki ilmi-elävästi, kuinka suden valkoiset hampaat musersivat murskaksi nuo herkkätuntoiset, hienohermoiset sormet. Ei! Hän ei ollut vielä koskaan rakastanut ruumistaan niinkuin nyt, kun hän tuskin enää kauan sai sanoa sitä omakseen.
Koko yön hän karkoitteli nälkäisiä petoja tulikekäleillä. Jos hän jonkun kerran nukahti, herätti hänet kohta koirien vingunta ja murina. Aamu tuli, mutta ensi kerran tapahtui nyt, etteivät sudet päivän valjetessa poistuneetkaan. Mies odotti turhaan niiden hajaantumista. Ne jäivät piiriin hänen ja nuotion ympärille ja osoittivat julkeaa varmuutta, joka riisti mieheltä aamunkoiton synnyttämän rohkeuden.
Hän teki epätoivoisen yrityksen hankkiutua jatkamaan matkaa, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän poistui nuotion suojasta, ponnahti rohkein susi häntä kohden. Hyppäys oli liian lyhyt; mies pelastui vetäytymällä taaksepäin, mutta tuskin kuuden tuuman päässä hänen kupeestaan pedon hampaat paukahtivat vastakkain. Muukin lauma karkasi häntä kohden, mutta syytämällä kekäleitä oikeaan ja vasempaan hän ajoi sudet takaisin kunnioittavan matkan päähän.
Ilmipäivälläkään hän ei uskaltanut jättää nuotiota mennäkseen puita hakkaamaan. Noin kahdenkymmenen jalan päässä kohosi valtavan suuri, kuiva kelohonka. Hän kulutti puolet päivästä siirtämällä leirinuotiota puuta kohden, jolloin hänellä myötäänsä oli valmiina puoli tusinaa palavia risukimppuja vihollistensa varalta. Päästyään hongan luo hän tutki ympäröivää metsää saadakseen selville, mihin suuntaan puu oli kaadettava, jotta antaisi mahdollisimman paljon polttoainetta.
Yö kului kuten edellinenkin, paitsi että unen tarve kävi ylivoimaiseksi. Koirien ärhentely menetti vaikutuksensa, sillä ne murisivat nyttemmin herkeämättä, eivätkä hänen unenpöpperöiset, puolittain turtuneet aistimensa enää eroittaneet, milloin melu kasvoi äänekkäämmäksi ja uhkaavammaksi.
Kerran hän säpsähtäen havahti; naarassusi oli tuskin metrin päässä hänestä. Koneentapaisesti hän sieppasi tulisen kekäleen ja lennätti sen suoraan pedon avoimeen kitaan. Susi pakeni ulvoen tuskasta, ja riemuitessaan palaneen karvan ja lihan kärystä mies näki sen kiukkuisesti ärjyen ravistelevan päätänsä.
Ennenkuin jälleen nukkui, sitoi hän sitten oikeaan käteensä palavan kuusenoksan. Vain lyhyeksi tuokioksi hän ummisti silmänsä; sitten hänet herätti kipu, kun liekki nuoleksi hänen kättänsä.
Tällä tapaa hän jatkoi tuntikausia, ja kaikki kävi hyvin, kunnes kerran sattui, ettei hän tullut sitoneeksi oksaa kyllin lujasti kiinni. Kun hänen silmänsä sillä kertaa olivat menneet umpeen, putosi oksa hänen kädestään.