Hän hoiti huolellisesti nuotiota, jotta se paloi suurena ja kirkkaana, sillä hän tiesi sen ainoaksi keinoksi, millä sai nuo ahnaat pedot pysytetyksi jonkun matkan päässä. Molemmat koirat olivat aivan hänen vieressään ja painautuivat ikäänkuin suojaa rukoillen häntä vasten, muristen kiukkuisesti tai vinkuen peloissaan, milloin joku susi uskaltautui liian lähelle. Sellaisina hetkinä koko piiri näytti heräävän eloon. Sudet hypähtivät pystyyn ja tunkeutuivat eteenpäin, ja joka puolelta kuului leukojen louskutusta ja villiä ärhentelyä. Sitten melu taas asettui, ja siellä täällä vaipui susi jälleen uneen.
Mutta yhä ahtaammaksi kävi piiri. Vähitellen, tuuma tuumalta se kutistui kokoon, kun siellä täällä susi toisensa perästä ryömi lähemmäksi, kunnes ne enää olivat yhden ainoan hyppäysvälin päässä. Silloin mies monesti sieppasi tulisen kekäleen ja singahutti sen keskelle parvea. Siitä oli seurauksena nopea peräytyminen ja äkäinen louskutus ja murina, kun hyvin tähdätty kekäle oli sattunut liian rohkeaan petoon ja kärventänyt sitä.
Aamulla mies oli väsynyt, raukea ja uninen. Hän keitti pimeässä aamiaisen, ja kun yhdeksän tienoissa päivä valkeni ja susilauma vetäytyi pois, ryhtyi hän työhön, jota oli yön pitkinä tunteina suunnitellut. Hän kaatoi muutamia nuoria mäntyjä ja teki niistä riukuja, jotka kiinnitti korkealle parin puun latvaan tukevaksi telineeksi. Sitten hän hinasi koirien ja vetohihnan avulla ruumisarkun sinne ylös.
— Billin ne saivat ja ehkä saavat minutkin, mutta sinua, nuori mies, ne eivät ikinä saa, puheli hän ruumiille saatuaan sen puuhun talteen.
Sitten hän laittautui matkalle. Kevyt reki luisti nopeasti ja hypähdellen eteenpäin virkkujen koirien kiidättämänä, sillä nämäkin tiesivät pelastuksensa riippuvan yksinomaan siitä, että päästiin Mac Gurryn varustuksen turviin. Sudet tulivat takaa-ajossaan yhä rohkeammiksi; ne juoksivat huolettomasti perässä ja molemmilla sivuilla, punaiset kielet riippuen ulkona suusta, ja jokainen liike toi näkyviin laihan ruumiin kylkiluut. Ne olivat todellakin pelkkänä luuna ja nahkana, lihakset ohuiksi rihmoiksi kutistuneina, niin että Henrik itsekseen ihmetteli, miten ne vielä jaksoivat pysyä jaloillaan, ja odotti joka silmänräpäys niiden suistuvan päistikkaa hankeen.
Hän ei uskaltanut jatkaa kulkua pimeän tuloon asti. Keskipäivällä aurinko ei enää ainoastaan punannut eteläistä taivaanrantaa, vaan vieläpä lähetti kelmeän, kultaisen viirun sen ylitsekin. Hän tervehti tätä hyvänä enteenä. Päivät pitenevät, aurinko palajaa! Mutta tuskin oli sen ystävällinen loiste kadonnut, kun hän jo asettui leiriin. Oli vielä tuntikausia raukeata päivänvaloa ja harmaata hämärää, ja sen ajan hän käytti suuren polttopuuvaraston kokoamiseen.
Yön keralla palasivat sen kauhut. Eivät ainoastaan nälkäiset sudet käyneet julkeammiksi, vaan lisäksi Henrik kärsi valvomisesta. Hän nukahti väkisinkin kyyrötellessään nuotion ääressä, peite hartioilla, kirves polvien välissä ja koira kummallakin puolellaan.
Äkkiä hän heräsi ja näki edessään, tuskin kahden askeleen päässä, suuren harmaan suden, yhden lauman suurimmista. Kun hän katsoi siihen, oikoi se itseään venytellen ja varovasti kuin koira ja haukotteli häntä vasten silmiä, katsellen häntä sellaisin ilmein, kuin olisi pitänyt häntä ainoastaan toistaiseksi lykättynä ateriana, jonka saattoi syödä milloin tahansa.
Ja sama varmuus näytti vallanneen koko lauman. Hän laski parikymmentä sutta, jotka kaikki tuijottivat häneen nälkäisesti tai makailivat rauhassa lumella. Ne muistuttivat hänestä lapsia, jotka seisovat katetun pöydän ympärillä ja vain odottavat lupaa käydäkseen ruokaan käsiksi. Ja hän itse oli nyt ruokana tässä! Hän vain tuumaili, miten ja milloin ateria mahtoi alkaa.
Kun hän sitten heitti puita tuleen, johtui hänelle mieleen, ettei hän vielä milloinkaan ennen ollut niin ihaillut ruumistaan kuin nyt. Hän katseli lihasten leikkiä, ihaili sormien nerokasta rakennetta. Tulen loisteessa hän käyristi niitä hitaasti kerran toisensa perästä, sitten taas suoristi, milloin yhden erältään, milloin kaikki yhtaikaa, ja levitti ne hajalleen tehden nopeita sieppaamisliikkeitä. Hän tarkasteli kynsiä, kosketti sormenpäitä milloin kovasti, milloin pehmeästi, koetellakseen hermojen herkkyyttä. Tämä kaikki viehätti häntä, ja hän alkoi yhtäkkiä rakastaa tätä niin taidokkaasti rakennettua ruumista, joka niin kauniisti, niin sulavasti ja hienosti toimien totteli häntä.