— En voi tätä kauemmin katsella, sanoi hän. — Niiden ei pidä enää saada meiltä yhtään koiraa, jos minä voin sen estää.
Pyssy kädessä hän riensi lähellä olevaan viidakkoon. Hänen aikomuksensa oli selvä. Hän tahtoi ehtiä Yksikorvan juoksemalle kaarelle ennen takaa-ajajia toivoen pyssy kädessä ja päivänvalossa herättävänsä susissa pelkoa ja siten pelastavansa koiran.
— Kuule, Bill! huusi Henrik hänen jälkeensä. — Ole varuillasi! Älä poistu liian kauas!
Henrik istahti reelle odottamaan, muuta neuvoa hänellä ei ollut. Bill oli kokonaan kadonnut hänen näkyvistään, mutta Yksikorvan hän näki toisinaan vilahdukselta puiden välitse. Henrik piti koiran kohtaloa toivottomana, ja se näytti itsekin tajuavan vaarallisen asemansa juostessaan ulompaa kaarta, kun taas susilauma laukkasi sisempää.
Turhaa oli toivoa, että Yksikorva ehtisi vainoojistaan niin paljon edelle, että niiden ohitse pääsisi reen lue. Nopeasti lähenivät molemmat radat tuhoisaa yhtymäpistettä. Lumisella lakeudella tapahtui yhteenotto susien sekä Yksikorvan ja Billin välillä, sen Henrik tiesi, vaikka puut ja pensaat estivät häntä sitä näkemästä.
Mutta kovin äkkiä se tapahtui, paljon nopeammin kuin hän oli odottanut. Pamahti laukaus, sitten vielä kaksi aivan peräkkäin, ja hän tiesi, että Billin ampumavarat olivat lopussa. Sitten syntyi hirvittävä rähinä, raivokas ärjyntä ja haukunta. Hän tunsi Yksikorvan vihlovan kuolonkiljahduksen, kuuli henkensä heittävän suden hätähuudon, ja sitten kaikki oli lopussa. Raivoisa ärinä taukosi, hurja haukunta kuoli pois, ja syvä hiljaisuus levittäytyi aution seudun yli.
Mies jäi vielä joksikin aikaa istumaan reelle. Hänen ei tarvinnut käydä katsomassa mitä oli tapahtunut; hän tiesi sen yhtä hyvin kuin jos olisi nähnyt sen silmillään. Kerran hän tosin kavahti pystyyn ja sieppasi nopeasti kirveen, joka oli köytetty rekeen kiinni. Mutta sitten hän jälleen istuutui miettimään, ja molemmat jäljellä olevat koirat kyyristyivät vapisten hänen jalkainsa juureen.
Vihdoin hän nousi väsyneenä, ikäänkuin kaikki vastustuskyky olisi hävinnyt hänen ruumiistaan, ja ryhtyi valjastamaan koiria reen eteen. Hän heitti köyden olkapäänsä yli ja rupesi vetämään yhdessä koirien kanssa.
Pitkälle hän ei kulkenut. Heti pimeän tultua hän leiriytyi nopeasti ja keräsi suuren puuvaraston yötä varten. Hän ruokki koirat, keitti iltasensa ja teki itsellensä makuusijan ihan tulen ääreen.
Mutta levosta ei tullut mitään. Ennenkuin hän oli silmänsä ummistanut, olivat sudet jo hänen ympärillään aivan liian lähellä. Nyt ei enää tarvinnut vaivata silmiään niitä nähdäkseen. Ne olivat kaikki ahtaassa piirissä nuotiotulen ympärillä, hän näki ne ihan selvästi. Toiset makasivat, toiset istuivat, jotkut ryömivät vatsallaan häntä kohden tai hiiviskelivät edestakaisin, jotkut nukkuivatkin. Siellä täällä hän näki jonkun makaavan kiemurassa kuin koira ja nauttivan unen lahjaa, joka oli häneltä kielletty.