— Lopeta jo tuo ulina! Se alkaa ajan pitkään tympäistä.
Henrik käännähti harmistuneena toiselle kyljelle, mutta ihmetteli kuitenkin, ettei Bill suuttunut. Se tuntui omituiselta, sillä muulloin häntä terävä sana helposti loukkasi. Henrik mietiskeli sitä vielä kauan, ennenkuin nukkui, ja hänen viimeinen ajatuksensa oli: Bill on kieltämättä kovin masentunut. Minun pitää aamulla häntä hieman hauskuttaa.
Kiljuva nälkä.
Päivä alkoi suotuisin entein. Yöllä ei ollut yhtään koiraa kadonnut, ja paremmalla tuulella miehet jatkoivat vaellustaan halki hiljaisuuden, pimeän ja pakkasen. Bill näytti unohtaneen viimeöiset ikävät aavistuksensa, vieläpä hän laski leikkiäkin ja teki pilaa koirista, jotka puolipäivän tienoissa olivat kaataneet reen eräässä hankalassa paikassa.
Sekamelska oli sanomaton. Reki oli tarttunut kiinni puunrungon ja suunnattoman kalliolohkareen väliin ja lisäksi kaatunut ylösalaisin. Miesten täytyi päästää koirat irti, ja kun he sitten puuhailivat reen kimpussa, huomasi Henrik, että Yksikorva hiipi poispäin.
— Tänne, Yksikorva! huusi hän suoristautuen ja kääntyen koiraan päin. Mutta Yksikorva lähti juoksemaan pakoon vieden valjaansa mukanaan, sillä taempana äsken kuljetulla tiellä seisoi naarassusi odottamassa. Lähemmä päästyään koira tuli äkkiä varovaisemmaksi. Sen sijaan että olisi juossut, astui se lyhyin, sievin askelin ja pysähtyi sitten kokonaan. Se katseli sutta tarkoin ja epäluuloisesti, mutta ilmeisellä mielihalulla. Susi näytti hymyilevän sille näyttäen hampaitaan pikemmin imartelevalla kuin uhkaavalla tavalla, astui sitten leikkisästi pari askelta sitä kohden ja pysähtyi. Yksikorva meni lähemmäksi, yhä vielä varuillaan ollen, korvat pystyssä, häntä koholla ja pää ylhäällä ilmassa. Se yritti nuuskia sutta, mutta tämä hypähti ikäänkuin leikillään takaperin, ja joka kerta kun koira lähestyi, väistyi susi taaksepäin ja houkutteli siten koiran askel askeleelta kauemmaksi ihmisten turvista. Kerran, ikäänkuin jokin epämääräinen varoitus olisi vilahtanut aivoissa, koira käänsi päänsä ja katsahti kumollaan olevaa rekeä, kumppaneitaan ja molempia miehiä, jotka yhä huutelivat sitä. Mutta mitä sen mielessä lienee liikkunutkin, se unohtui, kun naarassusi läheni, nuuski sitä tuokion ja sitten jälleen arkana peräytyi, kun koira puolestaan koetti lähennellä.
Sillävälin oli Bill muistanut pyssyn, joka oli kaatuneen reen alla; mutta ennenkuin hän oli Henrikin avulla saanut reen käännetyksi, seisoivat Yksikorva ja naarassusi jo vierekkäin ja välimatka oli liian pitkä ampumiselle.
Vasta liian myöhään Yksikorva älysi virheensä. Ennenkuin miehet ehtivät huomata mitä tapahtui, teki se käännöksen ja alkoi juosta heitä kohden. Yhtäkkiä he näkivät, miten tusina laihoja, harmaita susia karkasi esiin sulkien siltä paluutien. Silmänräpäyksessä katosi naarassudenkin arkuus ja teeskennelty oikullisuus. Hurjasti äristen se syöksyi Yksikorvan kimppuun. Tämä torjui hyökkäyksen ja yritti juosta reen luokse kaaressa, koska suora tie sinne oli katkaistu. Mutta yhä enemmän ilmestyi susia, jotka kaikki yhtyivät takaa-ajoon, ja naarassusi laukkasi aivan koiran kintereillä.
— Minne aiot? kysyi Henrik äkkiä laskien kätensä toverinsa käsivarrelle.
Bill tempautui irti.