— Kuulehan, Henrik, sanoi Bill alentaen ehdottomasti ääntänsä, — meillä on tosin vain kolme patruunaa, mutta tässä olisi mainio tilaisuus. Minä en ampuisi harhaan. Se on vienyt meiltä kolme koiraa, ja siitä olisi tehtävä loppu. Mitä sanot?
Henrik nyökkäsi myöntävästi.
Bill veti varovasti pyssyn reestä ja kohotti sen. Mutta ennenkuin hän oli saanut sen olkapäätänsä vasten, hyppäsi susi syrjään ja katosi puiden sekaan.
— Se minun olisi pitänyt älytäkin, harmitteli Bill pannen pyssyn takaisin paikalleen. — Onhan luonnollista, että susi, joka tulee koirien luokse aterian jaolle, tietää ampuma-aseistakin jotakin. Sanon suoraan, Henrik, että tuo peto on koko onnettomuutemme syynä. Ilman sitä meillä olisi nyt kolmen koiran sijasta kuusi. Ja sen minä sanon, että lopun siitä teen. Mutta se on liian ovela antaakseen ampua itsensä noin vain muitta mutkitta; siksi minä asetunkin väijyksiin ja sitten lähetän sille lyijyä turkkiin, niin totta kuin nimeni on Bill.
— Älä sentään mene liian kauaksi, varoitti toveri. — Jos koko lauma karkaa kimppuusi, niin kolme laukausta auttaa yhtä vähän kuin kolme hätähuutoa helvetissä. Pedot ovat vimmatusti nälissään, ja jos ne kerran sinut piirittävät, niin olet varmasti mennyttä miestä.
He asettuivat sinä iltana varhain leirille. Kolme koiraa ei enää jaksanut vetää rekeä yhtä nopeasti eikä yhtä kauan kuin kuusi oli tehnyt, ja näkyi selvään, että ne olivat uuvuksissa. Miehetkin menivät aikaisin levolle, sitten kun Bill vielä kerran oli tarkastanut, että koirat olivat kytketyt niin kauas erilleen, etteivät voineet puremalla katkaista toistensa kiinnityshihnoja.
Mutta sudet olivat käyneet rohkeammiksi, ja monta kertaa miehet heräsivät unestaan, kun ne tulivat niin lähelle, että koirat pelosta hurjistuivat ja nostivat äläkän. Silloin oli aina pakko lisätä puita nuotioon, jotta julkeat ahdistajat pysyisivät turvallisen välimatkan päässä.
— Olen kuullut merimiesten kertovan haikaloista, jotka seuraavat laivaa, virkkoi Bill ryömiessään jälleen peitteen alle käytyään tulta kohentamassa. — Nämä sudet ovat ihan kuin maan päällä eläviä haikaloja. Ne ymmärtävät asiansa paremmin kuin me eivätkä ne huvin vuoksi seuraa jälkiämme. Ne saavat meidät lopulta, Henrik, saavat kuin saavatkin.
— Sinut ne ovat jo puolittain saaneet, kun noin puhut, vastasi Henrik vihaisesti. — Ihminen on silloin jo puoleksi voitettu, kun hän sen myöntää, ja sinä olet puoleksi syöty, jos siinä vielä jaarittelet.
— Ovat ne saaneet parempiakin ihmisiä kuin mitä sinä ja minä olemme, vastasi Bill.