— Se on sama naarassusi, sanoi Bill.
Koirat olivat heittäytyneet hangelle lepäämään, ja hän astui niiden ohitse toverinsa luo. Yhdessä he katselivat tuota omituista eläintä, joka oli monta päivää vainonnut heitä ja vienyt heiltä puolet vetäjistä.
Varovaisesti eläin lähestyi, astuen pari askelta kerrallaan, kunnes tuli noin sadan metrin päähän. Sitten se seisahtui pää koholla erään mäntyryhmän kohdalle ja tutki katselevia miehiä silmin ja sieraimin. Se tuijotti heihin omituisen jännittyneellä tavalla kuten koira, mutta vailla koiran mieltymystä; päinvastoin oli sen katseessa nälkäistä himoa, hirvittävää ja jääkylmän säälimätöntä.
Se oli sudeksi hyvin kookas; sen laihan ruumiin ääripiirteet osoittivat sen kuuluvan lajinsa suurimpiin.
— Se on lapojen kohdalta hyvästikin kaksi ja puoli jalkaa korkea, huomautti Henrik, ja lyön vetoa, ettei sen pituus ole alle viiden jalan.
— Ja mikä merkillinen väri sillä on suden karvaksi, jatkoi Bill. — En ole vielä ikinä nähnyt punaruskeaa sutta, mutta tämä on ihan kanelin värinen.
Peto ei itse asiassa kuitenkaan ollut kanelinvärinen, sillä päävärinä siinä oli oikean suden karva, harmaja, mutta jokin punertava vivahdus siinä oli, joka vaihteli ja tuntui melkein näköhäiriöltä, sillä väliin se näytti harmaalta, selvästi harmaalta, väliin siinä taas oli tuollainen kummallinen väri, jolle ei ole oikeata nimeäkään olemassa.
— Se on ihan kuin suuri ajokoira, virkkoi Bill. — En ensinkään kummastelisi, vaikka se heiluttaisi häntäänsä. — Hoi, koira! huusi hän sille, — tule tänne, mikä lienetkin nimeltäsi.
— Se ei pelkää sinua ollenkaan, nauroi Henrik.
Bill häristi sille nyrkkiään ja huusi kovasti, mutta eläin ei osoittanut mitään pelkoa. Ainoa muutos, minkä siinä saattoi huomata, oli lisääntynyt jännitys. Se katseli miehiä silmät palaen nälkäisen säälimättömästä himosta. He olivat lihaa, ja koska se oli nälissään, olisi se mielellään mennyt eteenpäin ja syönyt heidät, jos olisi uskaltanut.