— Hiihdä sinä vain eteenpäin, Henrik, minä tässä katselen mitä olisi tehtävä.
— Paras olisi, että pysyisit reen luona, kehoitti toveri. — Sinulla on vain kolme patruunaa, eikä tiedä mitä vielä voi tapahtua.
— Kuka se tällä kertaa arkailee? ilkkui Bill.
Henrik ei vastannut, vaan taivalsi yksinään eteenpäin luoden usein huolestuneita katseita harmaaseen korpeen, jonne toveri oli kadonnut. Hetken kuluttua hän kohtasi Billin, joka reelle mahdottomia oikoteitä kulkien oli päässyt edelle.
— Ne ovat levinneet laajalle alalle, kertoi hän, — Ne seuraavat meitä, mutta tähystävät samalla sivustakin mitä saisivat suuhunsa. Näethän, meistä ne ovat varmat, tietävät vain, että täytyy odottaa jonkun aikaa. Sillävälin ne etsivät syötävää mistä saavat.
— Tarkoittanet vain, että ne luulevat olevansa meistä varmat.
Mutta Bill ei kuunnellut.
— Minä näin niitä muutamia, jatkoi hän kertomustaan. — Ne ovat hirveän laihoja. Viikkokausiin ei niillä luultavasti ole ollut muuta syötävää kuin Paksu, Sammakko ja Viima, ja lauma on niin suuri, ettei koirista ole paljoa riittänyt kullekin. Niin, kamalan laihoja ne ovat. Kylkiluut törröttävät terävinä, ja vatsa on ihan selkärangassa kiinni. Ne ovat epätoivoisia, ja kohta ne tulevat ihan hulluiksi. Varo silloin itseäsi.
Pari minuuttia myöhemmin Henrik, joka tällöin kulki reen takana, päästi hiljaisen, varoittavan vihellyksen. Bill kääntyi katsomaan ja pysäytti tyynesti koirat.
Heidän takanaan hiiviskeli viimeisessä tienkäänteessä ja selvästi näkyvänä paksuturkkinen eläin. Se kulki kuono maassa ja omituisen kevyin, luistavin askelin. Kun miehet pysähtyivät, jäi sekin seisomaan, kohotti päänsä, katsoi heihin tiukasti ja nuuski vainuten sieraimillaan.