— Ne ovat syöneet sen nahkoineen karvoineen, sanoi Bill. — Keppi on silkoinen kuin piipunvarsi. Nahkahihnatkin ovat poissa molemmista päistä. Kylläpä niillä näkyy olevan kiljuva nälkä. Jo minä sen huomaan, että ne saavat meidätkin, ennenkuin matka on lopussa.
Henrik nauroi uhmaavasti.
— Ei minua tosin vielä ennen ole sudet vallan pahasti ahdistaneet, mutta olen toki eläissäni ollut kovemmissakin paikoissa. Ei meistä tuollainen kourallinen viheliäisiä susia sentään niin vain loppua tee, tiedä se, Bill poikaseni.
— Älä sano vielä, mutisi Bill täynnä pahoja aavistuksia.
— Olkoon menneeksi, sanon sitten, kun olemme perillä Mac Gurryssä.
— Minä en oikein luota siihen perilletuloon, intti Bill.
— Vatsasi on epäkunnossa, ja se vaivaa sinua, opetti Henrik. — Sinun pitäisi saada kelpo annos kiniiniä, ja sen minä sinulle toimitankin heti, jahka pääsemme perille.
Bill murahti äreästi tälle taudinmääräykselle ja vaipui entiseen äänettömyyteensä.
Päivä kului niinkuin kaikki muutkin. Kello yhdeksältä valkeni, kahdeltatoista lämmitti näkymätön aurinko eteläistä taivaanrantaa, sitten tuli iltapäivän kylmä harmaus, joka kolmen tunnin kuluttua pimeni synkäksi yöksi.
Juuri silloin kun aurinko voimattomasti ponnisteli päästäkseen paistamaan, veti Bill reestä köysien alta pyssyn ja sanoi: