Mutta Bill pudisti päätään.
— Älä ole narrimainen, tyrkytti Henrik ja kohotti pannua.
Bill vain työnsi kuppinsa syrjään.
— Ennen antaisin hirttää itseni kuin joisin. Sanoinhan, etten tahdo kahvia, jos joku koirista puuttuu, enkä niinmuodoin huoli siitä nyt.
— Kahvi on niin turkasen hyvää, tuumi Henrik.
Mutta Bill oli itsepäinen ja söi aamiaisensa kuiviltaan höystäen sitä vain hiljaisilla kirouksilla Yksikorvan tekemän kepposen johdosta.
— Tänä iltana kytken ne erilleen toisistaan, sanoi Bill, kun vaellus jälleen alkoi.
He olivat kulkeneet satasen metriä, kun etumiehenä hiihtävä Henrik kumartui ja otti maasta jonkun esineen, jota oli satuttanut suksellaan. Oli niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä sitä, mutta koettelemalla hän sen tunsi. Hän heitti sen taakseen, niin että se kalahti rekeen ja siitä lensi Billin jalkain juureen.
— Ehkä voit vielä käyttää sitä, sanoi Henrik.
Bill päästi huudahduksen. Siinä oli kaikki, mitä Viimasta oli jäljellä, — keppi, jolla se oli ollut kytkettynä kiinni.