— Sitten pyydän kohteliaimmin selitystä! kivahti hän.
— Viima on poissa, vastasi Henrik,
Kiirehtimättä ja kohtaloonsa alistuvan ihmisen ilmein Bill käänsi päänsä ja laski istualtansa koirat.
— Miten se on tapahtunut? kysyt hän levollisesti.
Henrik kohautti olkapäitään.
— Mistä minä tiedän. Yksikorva nähtävästi on sen irroittanut. Itse se ei olisi päässyt, se on varma.
— Kirottu lurjus! — Bill sanoi sen rauhallisesti ja totisesti, näyttämättä merkkiäkään siitä kiukusta, joka hänen sisässään kuohui. — Kun ei saanut omaa hihnaansa poikki purruksi, niin pitipähän edes Viima hommata irti.
— No niin, Viiman päivät ovat joka tapauksessa päättyneet. Se on todennäköisesti jo sulatettukin ja laukkaa tällä hetkellä parinkymmenen suden mahassa pitkin maailmaa.
Se oli Henrikin ruumispuhe tämän viimeksi kadonneen koiran muistoksi.
— Juo kahvia, Bill! lisäsi hän sitten.