— Kuule, Henrik, jatkoi Bill, — enhän minä tahdo sanoa, että ne kaikki olivat koiria, mutta seitsemän suuta sai kalaa.
Henrik taukosi syömästä, katsoi nuotion yli ja laski koirat.
— Kuusi niitä vain on, sanoi hän.
— Yhden minä näin juoksevan tiehensä äsken, väitti Bill edelleen pitäen kylmän järkähtämättömästi kiinni mielipiteestään — ja minä laskin niitä seitsemän.
Henrik loi häneen sääliväisen katseen.
— Olisinpa mielissäni, jos siitä matkasta pian selviydyttäisiin, sanoi hän.
— Mitä tarkoitat? kysyi Bill.
— Tarkoitan sitä, että tämä kuorma tässä käy sinun hermoillesi, jotta alat nähdä kummituksia.
— Sitäkin olen ajatellut, vastasi Bill vakavasti. — Sentähden, kun näin sen yhden niin suoraa päätä laukkaavan tiehensä, menin tarkastamaan lunta ja näin siinä jäljet. Sitten laskin koirat, ja niitä oli taas kuusi. Jäljet ovat vielä lumessa. Tahdotko nähdä? Minä näytän ne sinulle.
Henrik ei vastannut, vaan pureksi ääneti edelleen ja huuhtoi lopuksi aterian tähteet kahvilla alas. Sitten hän pyyhki suunsa käden selkäpuolella ja sanoi: