— Sinä luulet siis, että se oli —
Pitkäveteinen, peloittavan surullinen ulvonta, joka kajahti jostain pimeydestä, keskeytti hänen puheensa. Hän vaikeni kuunnellakseen. Sitten hän lopetti lauseensa osoittaen kädellään sinnepäin, mistä ulvonta kuului: — … joku noista tuolla?
Bill nyökkäsi.
— Tahtoisin satatuhatta kertaa mieluummin uskoa sitä kuin mitään muuta. Ja kuulithan itse mitä melua koirat pitivät.
Yhä uudistuvat ulvonnat, joista toinen aina tuntui olevan vastauksena toiseen, muuttivat ympäröivän hiljaisuuden ikäänkuin hulluinhuoneen meluisaksi rähinäksi. Joka taholta kuului ääniä, ja koirat painautuivat hädissään toisiinsa kiinni ja tunkeutuivat niin lähelle tulta, että kuumuus kärvensi niiden turkkia.
Bill heitti lisää puita nuotioon, ennenkuin sytytti piippunsa.
— Taidat olla hieman alakuloisella tuulella, huomautti Henrik.
— Kuulehan, tuota… — Bill imeksi vähän aikaa miettiväisenä piippuaan, ennenkuin jatkoi: — Minä tässä juuri tuumiskelin, miten äärettömän paljon onnellisempi tuo tuossa on kuin me, sinä ja minä, koskaan voimme olla.
Puhuessaan hän osoitti peukalollaan ruumisarkkua, jolla he istuivat.
— Kun me, jatkoi hän, kuolemme, sinä tai minä, olemme onnelliset, jos saamme raatomme päälle niin suuren kasan kiviä, etteivät koirat pääse meihin kiinni.