— Eihän meillä olekaan sukulaisia eikä rahaa eikä kaikkea sitä mitä hänellä tuossa, vastasi Henrik. — Ei meidän kannata kustantaa kuolleelle ruumiillemme pitkiä matkoja.
— Se minua ihmetyttää, jatkoi Bill, miksi sellainen mies kuin tämä tässä, joka omassa maassaan oli korkea herra ja jonka ei ole koskaan tarvinnut huolehtia syömisestä eikä juomisesta eikä yösijasta, — miksi hän tulee tänne tällaiseen jumalan hylkäämään erämaahan. Sitä minä en voi oikein käsittää.
— Hän olisi saattanut elää vanhaksi, jos olisi pysynyt kotonaan, myönsi Henrik.
Bill avasi suunsa puhuakseen, mutta huomasi samassa muuta. Hän osoitti sen sijaan kädellänsä pimeyteen, joka muurin tavoin ympäröi heitä joka puolella. Siinä ei eroittanut mitään muotoja, ei mitään ääriviivoja, ainoastaan hehkuvien hiilten kaltaisen silmäparin saattoi nähdä siellä loistavan. Henrik osoitti päällään toista ja kolmatta silmäparia. Kokonainen piiri kiiluvia silmiä näytti ympäröivän leiriä. Nuo loistavat pisteet liikkuivat, katosivat väliin ja ilmestyivät seuraavassa tuokiossa jälleen näkyviin.
Koirien levottomuus oli kasvanut; äkillisessä pelonpuuskassa ne syöksähtivät nuotion toiselle puolelle ja tunkeutuivat miesten turviin. Siinä mellakassa yksi niistä kaatui ihan nuotion viereen. Ilmassa tuntui palaneen villan käryä, ja koira vikisi kivusta ja pelosta. Kiiluvien silmien piiri häilyi sillävälin levottomasti edestakaisin, vieläpä hetkeksi peräytyikin, mutta palasi taas heti entiselle paikalleen, kun koirat hieman rauhoittuivat.
— Onpa todella suuri onnettomuus, ettei meillä ole enää patruunia, virkahti Bill.
Hän oli polttanut piippunsa loppuun ja autteli toveriaan tämän levittäessä yösijaksi villapeitteitä ja nahkasia männynhavuille, joita he jo ennen illallista olivat koonneet lumihangelle. Henrik murahti myöntävästi ja aikoi riisua mokkasiineja jaloistaan. [Mokkasiinit = Pohjois-Amerikan intiaanien käyttämät kannattomat jalkineet, jotka valmistetaan parkitusta villieläinten nahasta.]
— Montako patruunaa sanoit meillä olevan jäljellä? kysyi hän.
— Kolme, kuului vastaus. — Kunpa niitä olisi kolmesataa. Silloin näyttäisin noille kirotuille pedoille mitä kuuluu.
Bill pui äkäisesti nyrkkiä kiiluville silmille ja alkoi hänkin vetää jaloistaan mokkasiineja, jotka asetti tulen paisteeseen.