— Toivoisin, että tämä pakkanenkin jo hiukan lauhtuisi, jatkoi hän. — Sitähän on tässä jo kaksi viikkoa ollut viisikymmentä astetta, Peijakas, että ollenkaan läksin tällaiselle matkalle! Se ei miellytä minua. Minun ei ole hyvä olla, ja koska nyt kerran olen toivomistuulella, niin haluaisin, että retki olisi päättynyt ja me istuisimme, sinä ja minä, tällä hetkellä Mac Gurryn linnoituksessa takkavalkean ääressä pelaamassa korttia. Se se olisi toista kuin tämä.
Henrik murahti jotakin ja ryömi peitteen alle. Hän oli jo nukkumaisillaan, kun hänet herätti toverinsa ääni.
— Kuule, Henrik, — minä tässä ajattelin sitä vierasta, joka kävi täällä ja sai kalaa, — miksi koirat eivät pure sitä? Se tekee minut levottomaksi.
— Sinä kiusaat itseäsi suotta, Bill, kuului unelias vastaus. — Ethän ennen ollut tuollainen. Lopeta nyt jo ja nuku pois, niin olet aamulla virkku ja iloinen taas. Olet syönyt mahasi pilalle; siitä sinun levottomuutesi johtuu.
Molemmat miehet nukkuivat saman peitteen alla vierekkäin, raskaasti hengittäen. Nuotio paloi ja hiiltyi, ja kiiluvien silmien piiri kiertyi yhä lähemmäksi leirin ympärille. Koirat sulloutuivat pelokkaisina yhteen kohti ja murisivat uhkaavasti, milloin joku silmäpari tuli liian lähelle.
Kerran kasvoi melu niin äänekkääksi, että Bill heräsi. Hän hiipi varovasti vuoteesta, jottei herättäisi toveriaan, ja lisäsi puita nuotioon. Kun liekki leimahti korkealle, niin kiiluvaiset vetäytyivät kauemmaksi. Sattumalta hän vilkaisi koiriin, hieraisi silmiään ja katsoi tarkemmin. Sitten hän ryömi takaisin peitteen alle.
— Henrik, sanoi hän. — Kuulehan, Henrik!
Tämä havahti unesta ja murisi:
— Mikä hätänä?
— Ei mikään, kuului vastaus. — Sitä minä vain, että nyt niitä on taas seitsemän. Laskin juuri.