Valo alkoi päivä päivältä vetää harmaata penikkaa yhä enemmän puoleensa. Alituiseen se teki parin kyynärän pituisia seikkailuretkiä luolan suulle, ja alituiseen se ajettiin sieltä takaisin. Mutta se ei tietänyt sitä sisäänkäytäväksi. Se ei tietänyt mitään sisäänkäytävistä — teistä, joiden kautta pääsee paikasta toiseen. Eihän se tuntenut mitään muuta paikkaa, vielä vähemmin keinoa, miten sinne päästä. Niin että sille luolan sisäänkäytävä oli seinä — valoseinä. Mitä aurinko oli ulkosalla elävälle, sitä oli tämä seinä sille — sen maailman aurinko. Se veti sitä puoleensa kuin kynttilän liekki koita. Aina se pyrki sen luo. Elämä, joka kehittyi siinä niin nopeasti, veti sitä alituiseen valoseinää kohti. Elämä joka sen sisässä piili, tiesi, että se oli ainoa tie ulkomaailmaan. Mutta itse ei penikka tietänyt siitä mitään, se ei edes tietänyt, että olikaan mitään ulkomaailmaa.

Tämä valoseinä oli eräässä suhteessa perin omituinen. Isän (penikka oli jo oppinut tuntemaan isäkseen tuon toisen emonkaltaisen olion, joka makasi valon lähellä ja toimitti luolaan lihaa) — isän tapana oli astua suoraan päin etäistä valkoista seinää ja kadota siihen. Tätä ei harmaa penikka voinut käsittää. Emo ei sallinut koskaan lähestyä sitä seinää, mutta se oli lähestynyt toisia seiniä ja kohdannut kovia vastuksia aran kuononsa tiellä. Se teki kipeätä. Ja useiden sellaisten seikkailujen jälkeen se jätti seinät rauhaan. Ajattelematta asiaa sen enempää pikku penikka arveli tuon seinään katoamisen isälleen ominaiseksi merkillisyydeksi, kuten maito ja puoleksi sulanut liha olivat ominaisia emolle.

Todenteolla ei harmaa pentu ollutkaan taipuisa ajattelemaan — ei ainakaan ihmisten tavoin. Sen aivot toimivat varsin hämärästi. Silti sen johtopäätökset olivat yhtä terävät ja selvät kuin ihmisten tekemät. Sillä oli tapana hyväksyä asiat sellaisinaan, kyselemättä miksi. Juuri tällä tavoin se luokittelikin ne. Se ei vaivannut koskaan mieltään sillä, miksi jokin seikka tapahtui; riitti tietää, kuinka se tapahtui. Niinpä, kun se oli muutamia kertoja kolhaissut kuononsa peräseinään, se tyytyi tekemään sen johtopäätöksen, että seiniin katoaminen oli sille mahdotonta. Samalla lailla se hyväksyi tosiseikkana sen, että isä saattoi kadota seiniin. Mutta sitä ei kiusannut laisinkaan halu saada selville, mistä syystä isä ja se itse olivat tässä suhteessa erilaisia. Logiikka ja fysiikka eivät näet kuuluneet sen älylliseen rakenteeseen.

Useimpien erämaan eläjien lailla sekin sai varhain kokea nälkää. Koitti aika, jolloin lihan saanti loppui, vieläpä maitokin ehtyi emon nisissä. Alussa penikat vinkuivat ja ulisivat, mutta enimmäkseen ne nukkuivat. Ennen pitkää ne olivat jo vaipuneet nälän horrokseen. Luolassa ei enää syntynyt kinastuksia ja tappeluja, ei kuulunut mitään heikkoja raivonpurkauksia eikä murinan kokeita, ja etäistä valkoista seinää kohti suuntautuvat seikkailumatkat taukosivat kokonaan. Penikat nukkuivat elon liekin lepattaessa levottomasti ja painuessa yhä pienemmäksi.

Silmäpuoli oli epätoivoissaan. Se harhaili laajalti pitkin ympäristöä ja nukkui vain vähän luolassa, joka oli nyt käynyt ilottomaksi ja kurjaksi. Myöskin naarassusi poistui poikueensa luota lihaa etsimään. Ensi päivinä penikkain syntymän jälkeen Silmäpuoli oli useat kerrat palannut intiaanileirin lähettyville ja siellä rosvoillut jänisansoja. Mutta lumen sulaessa ja virtojen luodessa jääpeitteensä intiaanileiri oli siirtynyt pois, ja niin se tulolähde oli ehtynyt.

Kun harmaa penikka virkosi jälleen elämään ja alkoi tuntea mielenkiintoa etäistä valkoista seinää kohtaan, se huomasi pikku maailmansa väestön vähentyneen. Vain yksi sisar oli enää jäljellä. Toiset olivat kadonneet. Vahvemmaksi varttuessaan se havaitsi olevansa pakotettu kisailemaan yksinään, sillä sisko ei enää nostanutkaan päätään eikä liikkunut ympäri luolaa. Harmaan pennun pikku ruumis pyöristyi lihasta, jota se nyt söi, mutta siskolle ravinto oli tullut liian myöhään. Se nukkui yhtämittaa, se oli kuin nahalla peitetty hento luuranko, jossa liekki lepatti yhä matalampana ja lopulta sammui kokonaan.

Sitten tuli aika, jolloin harmaa penikka ei enää nähnyt isänsä ilmestyvän seinästä ja katoavan siihen tai laskeutuvan levolle luolan suulle. Isä oli hävinnyt toisen, hiukan lievemmän nälänhädän lopulla. Naarassusi tiesi, miksi Silmäpuoli ei palannut koskaan takaisin, mutta sillä ei ollut mitään keinoa kertoa näkemiään harmaalle penikalle. Pyydystäessään itse riistaa virran vasemman haaran varrella, missä ilves asusti, se oli seurannut Silmäpuolen päivänvanhoja jälkiä. Ja se oli löytänyt toverinsa tai oikeastaan tämän jäännökset jälkien päässä. Siellä oli useita merkkejä suoritetusta taistelusta, ja ilves näkyi vetäytyneen luolaansa saatuaan voiton. Ennen poistumistaan naarassusi oli keksinyt luolan, mutta merkit ilmaisivat ilveksen olevan kotosalla, eikä se ollut uskaltanut tunkeutua sisään.

Tämän jälkeen naarassusi karttoi vasenta haaraa metsästysretkillään. Sillä se tiesi, että ilveksen pesässä oli poikue, ja ilveksen se tunsi hurjaluontoiseksi olioksi ja peloittavaksi tappelijaksi. Kyllähän puolen tusinan suden kävi helposti ajaminen sylkevä ja harjaksiaan nostava ilves puuhun, mutta aivan toista oli yksinäisen suden asettua ilvestä vastaan — varsinkin kun tiesi sillä olevan takanaan nälkäisen poikueen.

Mutta erämaa on erämaata, äitiys on äitiyttä, se on kaikkina aikoina kiihkoisa suojelemaan niin erämaassa kuin sen ulkopuolellakin. Ja oli koittava aika, jolloin naarassusi harmaan penikkansa vuoksi uskalsi edetä vasemmalle haaralle ja kallioiden keskellä sijaitsevaan luolaan, uhmaten siellä ilveksen raivoa.