SEITSEMÄS LUKU.
Maailman seinä.
Niihin aikoihin, jolloin emo alkoi poistua luolasta pyyntiretkille, penikka oli oppinut perin pohjin lain, joka kielsi sitä lähestymästä pesän suuta. Olihan emon kuono ja käpälä monet monituiset kerrat tuimasti teroittanut sitä sen mieleen, ja nyt siinä alkoi lisäksi kehittyä pelon vaisto. Se ei ollut koskaan lyhyen luolaelämänsä aikana kohdannut mitään pelättävää. Mutta silti siinä asusti pelko. Tämä tunne oli siirtynyt siihen kaukaisilta esivanhemmilta kautta tuhansien elämäin. Harmaa penikka oli saanut sen perintönä suoraan Silmäpuolelta ja naarassudelta, mutta näille taas se oli tullut kaikkien varempien susipolvien kautta. Pelko! — se on erämaan perintölahja, jota ei yksikään luontokappale voi välttää eikä vaihtaa hernerokkaan.
Niinpä harmaa penikka tunsi pelon, vaikk'ei tietänytkään, mistä aineesta pelko oli muodostunut. Kenties se hyväksyi sen yhdeksi elämän esteistä. Sillä se oli jo oppinut huomaamaan, että sellaisia esteitä oli olemassa. Se oli tuntenut nälkää; ja kun se ei voinut tyydyttää nälkäänsä, se oli tuntenut esteen tiellään. Väistymätön luolan seinä, emon kuonon kova tyrkkäys, käpälän luhistava lyönti, ruuanpuutteen aiheuttama pitkällinen nälkä, kaikki nämä olivat saattaneet sen tajuamaan, ettei maailmassa ollutkaan pelkkää vapautta — että elämällä oli esteensä ja rajansa. Nämä esteet ja rajat olivat lakeja. Ken niitä totteli, se välttyi kivusta ja eli onnellisena.
Se ei pohtinut asiaa näin ihmistapaan. Se vain luokitti asiat sellaisiin, jotka tekivät kipeätä, ja sellaisiin, jotka eivät tehneet. Ja sellaisen luokittamisen jälkeen se karttoi kaikkea, mikä tuotti kipua — esteitä ja rajoja — saadakseen nauttia elämän suomasta palkinnosta. Näin se kuuliaisena äidin teroittamalle laille ja tuolle tuntemattomalle ja nimettömälle seikalle, pelolle, pysytteli poissa luolan suusta. Tämä oli sille yhä vielä valkoinen valoseinä. Äidin ollessa poissa se nukkui enimmät ajat, ja milloin se väliajoin oli hereillä, se oleili varsin hiljaa tukahduttaen vinkuvat äänet, jotka kutittivat kurkkua ja pyrkivät kuuluville.
Maatessaan kerran valveilla se kuuli valkoisesta seinästä outoa ääntä. Se ei tietänyt, että ulkopuolella seisoi ahma vavisten kauttaaltaan omaa rohkeuttaan ja varovaisesti tutkistellen hajuaistillaan, mitä luola sisälsi. Penikka tiesi vain sen, että nuuuskinta oli outoa, tuntematonta ja siis peloittavaa — sillä kaikki tuntematon oli pelon pääaineksia.
Harmaan pennun selkäkarvat pörhistyivät, mutta hiljaisesti. Mistä se saattoi tietää, että tuo nuuskiva olio oli sellaisia, joiden vuoksi karvat oli pörrötettävä? Tämä teko ei aiheutunutkaan sen omasta tietämyksestä, se oli vain näkyvä ilmaus pelosta, joka siinä asusti ja jota se ei itse kyennyt selittämään. Mutta pelon ohella ilmaantui toinen vaisto — halu piiloutua. Penikka oli hurjan kauhun vallassa, ja kuitenkin se makasi liikahtamatta ja ääntäkään päästämättä, jähmettyneenä, liikkumattomaksi kivettyneenä, ikäänkuin kuolleena. Kotiin palatessaan emo murisi, kun se haistoi ahman jäljet, loikkasi luolaan ja nuoleskeli ja nuuski sikiötään tavattoman kiihkeästi ja hellästi. Ja penikka tunsi välttäneensä suuren vaaran.
Mutta penikassa toimi toisiakin voimia, joista suurin oli varttuminen. Vaisto ja laki vaativat sitä olemaan kuuliainen. Mutta varttuminen vaati olemaan tottelematon. Emo ja pelko käskivät pysyttelemään etäällä valkoisesta seinästä. Varttuminen on elämää, ja elämä pyrkii aina valoa kohti. Ja aivan mahdotonta oli estää elämän vuoksiaaltoa, joka siinä nousi nousemistaan jokaisesta lihapalasta, jonka se nieli, jokaisesta henkäyksestä, jonka se veti keuhkoihinsa. Lopulta pelko ja kuuliaisuus hukkuivat eräänä päivänä ylitsekuohuvan elämän hyökyyn ja penikka tallusteli luolan suuta kohti.
Tämä seinä erosi kokonaan sen ennen tuntemista; se näytti peräytyvän yhä edemmäksi. Pieni, arka kuono, joka tutkistellen työntyi eteenpäin, ei tölmännytkään kovaan esteeseen. Seinä tuntui olevan yhtä pehmeätä ja läpäistävää ainetta kuin valokin. Ja koska tila sen silmissä näytti muodolta, se tunkeutui omasta mielestään seinän sisään ja kylpi aineessa, josta se oli muodostunut.
Kerrassaan kummallista! Se tallusteli tyhjyydessä. Ja valo kävi yhä kirkkaammaksi. Pelko käski kääntymään takaisin, mutta varttuminen ajoi eteenpäin. Äkkiä se huomasi joutuneensa luolan suulle. Seinä, jonka sisäpuolella se oli luullut olevansa, hypähti yhtä äkisti sen taakse suunnattoman matkan päähän. Valo oli käynyt kiusallisen kirkkaaksi. Aivan se sokaisi. Samoin tuo äkillinen ja suunnaton tilan laajentuminen saattoi pään pyörälle. Silmät mukautuivat koneellisesti kirkkauteen, sovittautuivat laajentuneisiin välimatkoihin. Ensinnä seinä oli siirtynyt silmänkantaman ulkopuolelle. Nyt penikka näki sen uudelleen, mutta se tuntui olevan merkillisen kaukana. Myöskin sen ulkomuoto oli muuttunut. Se oli nyt hyvin monivivahteinen seinä, sen muodostivat virtaa reunustavat puut, puiden yli kohoava vastarannan vuori ja tämänkin yli kohoava taivas. Penikan valtasi ankara pelko. Tässä oli lisää tuota kammottavaa tuntematonta. Se kyyristyi luolan suulle ja tuijotteli maailmaa. Kovin se oli nyt peloissaan. Koska tämä oli tuntematonta, oli se myöskin vihamielistä. Sen vuoksi selkäkarvat nousivat pystyyn ja huulet vetäytyivät heikkoon irvistykseen sen yrittäessä synnyttää hurjan ja peloittavan karjahduksen. Pienuudestaan ja säikähdyksestään huolimatta se uhmaili ja vaati taisteluun koko avaraa maailmaa.
Mitään ei tapahtunut. Penikka tuijotti edelleen, ja mielenkiinnossaan se unohti murista. Unohtipa se pelkonsakin. Pelko oli toistaiseksi saanut väistyä varttumisen tieltä, ja varttuminen taas oli pukeutunut uteliaisuuden verhoon. Se alkoi huomata läheisiä ilmiöitä — auringossa kimaltelevan avoimen kohdan virtaa, rinteen alapuolella sijaitsevan kuivettuneen hongan ja itse rinteen, joka kohosi suoraan sen luo ja päättyi kahden jalan päässä luolan suusta, missä se makasi.