Harmaa penikka oli elänyt kaiken ikänsä tasaisella pohjalla. Se ei ollut koskaan kokenut putoamisen aiheuttamaa kipua. Eikä se edes tietänyt, mitä putoaminen olikaan. Niinpä se nyt astui rohkeasti ulos ilmaan. Takajalat olivat vielä luolan suulla, joten se putosi päistikkaa eteenpäin. Maa iski sitä ankarasti kuonoon, niin että se kiljahti. Sitten se alkoi pyörimistään pyöriä rinnettä alaspäin. Se joutui suunnattoman kauhun valtaan. Tuntematon oli lopultakin saanut sen kynsiinsä. Se oli käynyt siihen raivoisasti käsiksi ja aikoi nyt tuottaa sille jotain hirvittävän pahaa. Varttuminen sai väistyä pelon tieltä, ja se ulisi kuin säikähtynyt penikka ainakin.
Tuntematon kuljetti sitä ties kuinka hirvittävää kipua kohti, ja se kiljui ja ulisi herkeämättä. Tämä oli aivan toista kuin maata kyyrysillään jähmettävän pelon valtaamana, tuntemattoman hiipiessä juuri ohitse. Nyt tuntematon oli saanut lujan otteen. Äänettömyydestä ei olisi enää mitään hyötyä. Sitä paitsi sydäntä ei kouristanutkaan pelko, vaan kauhu.
Rinne muuttui yhä loivemmaksi, ja sen juuri oli ruohon peittämä. Täällä penikka menetti vastustustarmonsa. Lopultakin pysähdyttyään se päästi vielä viimeisen tuskan ulvahduksen ja sitten pitkän, vinkuvan valitushuudon. Ja aivan luonnollisesti, ikäänkuin olisi elämässään siistiytynyt tuhannesti, se alkoi nuoleskella pois kuivaa savea, joka oli tahrinut sen turkin.
Sitten se nousi istumaan ja tuijotteli ympärilleen samoin, kuin ensimmäinen ihminen Marsiin joutuessaan tekisi. Penikka oli murtautunut maailman seinän lävitse, tuntematon oli hellittänyt otteensa, ja tässähän sitä nyt istui loukkaantumattomana. Mutta ensimmäinen ihminen ei tuntisi itseään Marsissa niin vieraaksi kuin nyt tämä penikka. Se huomasi keksineensä aivan uuden maailman, josta se ei ollut ennen tietänyt mitään, jota se ei ollut aavistanut olevan olemassakaan.
Kun nyt tuo kauhea tuntematon oli hellittänyt, se unohti, että tuntemattomassa oli kauhuja. Sen valtasi vain uteliaisuus. Se tutki allaan olevaa ruohoa, kanervaa ja kuivettuneen hongan lahonnutta runkoa, joka kohosi metsä-aukeaman laidassa. Orava, joka juoksi tyven ympäri, kapsahti aivan sen eteen ja pelästytti sen pahanpäiväisesti. Se kyyristyi muristen. Mutta orava oli yhtä säikähtynyt. Se livisti ylös puuhun ja toruskeli turvapaikastaan kiihkeänä takaisin.
Tämä kohotti penikan rohkeutta, ja vaikka hetken kuluttua tikkakin sai sen hätkähtämään, se jatkoi kuitenkin rohkeana kulkuaan. Se alkoi jo käydä niin uskaliaaksi, että kun muuan närhi hävyttömänä hypähti sitä kohti, se tavoitteli lintua leikiten käpälällään. Seurauksena oli terävä isku, joka osui kuonon päähän ja sai sen ulisten kyyristymään. Tämä rähinä oli liian ankara närhille, joka turvautui pakoon.
Mutta penikka oli oppivainen. Sen hämärä järki oli jo laatinut tiedottomasti luokituksen. Oli olemassa eläviä ja elottomia ilmiöitä. Eläviä piti varoa; elottomat pysyivät aina samalla kohtaa, mutta elävät liikkuivat, eikä saattanut lainkaan tietää, mitä ne tekivät. Niiltä saattoi yleensä odottaa odottamatonta, ja sitä varten täytyi olla varoillaan.
Penikka matkasi perin kömpelösti. Se juoksi päin risuja ja jos jotakin. Oksa, jonka se luuli olevan pitkän matkan päässä, iski sitä seuraavassa tuokiossa kuonoon tai sipaisi pitkin kylkiluita. Pinta oli epätasainen. Toisinaan se astui harhaan loukaten milloin kuononsa, milloin jalkansa. Kivet pyörivät niille astuessa, ja niistä se oppi tajuamaan, etteivät elottomat aina olleet yhtä vakavia kuin kotiluola ja että pienet elottomat esineet olivat isoja herkemmät putoamaan tai pyörimään. Mutta jokaisesta tapaturmasta se oppi. Mitä kauemmin se kulki, sitä paremmaksi kävi astunta. Se alkoi mukautua olosuhteisiin. Se oppi arvioimaan lihastensa liikkeitä, tuntemaan ruumiilliset rajansa, mittaamaan eri esineiden ja esineiden sekä oman itsensä välimatkoja. Onni auttoi sitä jo alussa. Lihan pyydystäjäksi syntyneenä (vaikk'ei se itse tietänyt sitä) se osui lihan kimppuun juuri oman luolansa edustalla ja ensimmäisellä retkellään. Se joutui aivan epähuomiossa ovelasti kätkettyyn riekonpesään; oikeastaan se putosi siihen. Se yritteli kulkea kaatuneen hongan runkoa pitkin. Mädännyt kaarna lahosi jalan alta, ja epätoivosta kiljahtaen se luisui alamäkeä, rusahti pienen pensaan lehvien lävitse ja putosi keskelle seitsemää riekonpoikasta, jotka makasivat maassa keskellä pensasta.
Ne alkoivat meluta, ja ensin se pelkäsi niitä. Sitten se huomasi ne varsin pieniksi ja kävi rohkeammaksi. Ne liikkuivat. Se laski käpälänsä erään päälle, ja silloin tämä rupesi liikkumaan vilkkaammin. Se haisteli lintua. Se otti sen suuhunsa. Poikanen ponnistelihe vastaan ja kutitti sen kieltä. Samaan aikaan siinä heräsi nälän tunne. Sen leuat sulkeutuivat. Poikasen hennot luut murskautuivat, ja suden suuhun virtasi lämmintä verta. Se maistui hyvältä. Tämähän oli lihaa, samaa jota emo oli antanut, tämä vain eli hampaissa ja oli sen vuoksi parempaa. Ja niin susi söi riekon. Eikä se herennyt, ennenkuin oli ahminut suuhunsa koko poikueen. Sitten se nuoli käpäliänsä samalla tapaa kuin emokin teki ja rupesi ryömimään ulos pensaasta.
Ulkopuolella se kohtasi höyhenisen pyörretuulen. Tämä hyökkäys ja siipien kiukkuiset läimähdykset saattoivat sen ymmälleen ja sokaisivat sen. Se kätki päänsä käpälien väliin ja ulisi. Iskut taajenivat. Riekko-emo oli raivoissaan. Silloin susikin suuttui. Se nousi muristen ja iski takaisin käpälillään. Se upotti pikku hampaansa toiseen siipeen ja kiskoi siitä vankasti. Riekko ponnisteli vastaan lyöden päin kuonoa vapaalla siivellään. Tämä oli penikan ensimmäinen taistelu. Se oli haltioissaan. Se unohti kokonaan tuntemattoman, ei pelännyt enää mitään. Se tappeli, repi elävää olentoa, joka iski vastaan. Ja sitten, tämä elävä olento oli myöskin lihaa. Suden valtasi halu surmata. Se oli juuri tuhonnut pieniä eläviä olentoja. Nyt se tahtoi tuhota ison elävän olennon. Se oli liian ankarassa puuhassa ja liian onnellinen tietääkseen olevansa onnellinen. Se tunsi outoa nautintoa ja viehätystä, suurempaa kuin koskaan ennen.