Se piteli kiinni siivestä ja ärisi tiukkaanpuristettujen hampaittensa lomitse. Riekko raahasi vastustajansa ulos pensaasta. Kun se kääntyi ja koetti saada penikan takaisin pensaan suojaan, tämä vuorostaan kiskoi sen pois sen luota ja ulos aukealle. Ja kaiken aikaa se päästeli hätähuutoja ja iski vapaalla siivellään niin että höyheniä lenteli kuin lumihiutaleita. Penikka joutui suunnattoman kiihkon valtaan. Koko rodun taisteluvimma kuohutti sitä. Tämä oli elämää, vaikk'ei se tietänyt sitä. Se alkoi tajuta oman tarkoituksensa maailmassa; se oli nyt siinä toimessa, jota varten se oli luotu — surmaamassa lihaa ja tappelemassa saadakseen sen surmatuksi. Nyt se oikeutti olemassaolonsa, jota suurempaa elämä ei voi tehdä; sillä elämä saavuttaa huippukohtansa, kun se tekee voimiensa takaa sitä, mitä varten se on varustettu.
Jonkun ajan kuluttua riekko herkesi ponnistelemasta. Susi piteli sitä yhä siivestä, ja molemmat makasivat maassa katsellen toisiaan. Penikka koetti murista uhkaavasti, hurjasti. Lintu nokkasi sitä kuonoon, joka oli entisten seikkailujen jäljiltä vielä arka. Se hätkähti, mutta ei hellittänyt. Lintu nokkasi yhä uudelleen. Silloin se alkoi vinkua ja koetti peräytyä huomaamatta, että se otteensa vuoksi raahasi vastustajaa mukanaan. Iskuja osui satamalla sen pahoinpideltyyn kuonoon. Nyt taisteluhalu alkoi laimentua, se hellitti saaliinsa, pyörähti ympäri ja turvautui häpeälliseen pakoon tallustaen aukeaman poikki.
Se laskeutui lepäämään aukeaman toiselle puolen lähelle pensastoa. Kieli riippui ulkona suusta, rinta aaltoili ja huohotti, kuonoa särki niin, että se vinkui edelleen. Mutta äkkiä se tunsi, että jotakin kauhean uhkaavaa oli tulossa. Tuntematon kaikkine hirmuineen syöksyi sen kimppuun, ja se peräytyi vaistomaisesti pensaiden suojaan. Tällöin sitä kohti lehahti tuulahdus ja ohitse pyyhälsi muuan iso, siivekäs olio. Taivaan sinestä alas syöksyvä haukka oli melkein iskeytymäisillään siihen kiinni.
Kun penikka nyt makasi pensastossa tointuen säikähdyksestään ja tirkistellen arkana ulos, riekko-emo lentää lepatteli ulos rosvotusta pesästään aukeaman toisella puolen. Tappionsa vuoksi tämä ei kiinnittänyt mitään huomiota siivekkääseen vasamaan. Mutta penikka näki — ja se oli sille samalla sekä varoitukseksi että opiksi — kuinka haukka nopeasti sukelsi alaspäin, pyyhälsi äkisti juuri maanpinnan ylitse, iski kyntensä riekon ruumiiseen tämän parahtaessa tuskasta ja pelosta ja syöksyi jälleen ylöspäin taivasta kohti vieden riekon mukanaan.
Kului pitkä aika, ennenkuin penikka lähti piilopaikastaan. Se oli oppinut paljon. Elävät olennot olivat lihaa. Ne olivat hyviä syödä. Mutta elävät olennot voivat myöskin vahingoittaa, jos ne ovat kyllin isoja. Oli parasta syödä pieniä eläviä olentoja, kuten riekonpoikia, ja jättää rauhaan isot elävät, kuten riekko-emot. Kaikesta huolimatta susi tunsi hieman kunnianhimoa, se halusi päästä uudelleen tappelemaan tuon riekko-emon kanssa — mutta nyt haukka oli vienyt sen pois. Ehkäpä olisi muitakin riekko-emoja, täytyi lähteä tutkimaan.
Se kulki penkereistä porrasta myöten alas virralle. Vettä se ei ollut koskaan ennen nähnyt. Taisipa olla hyvä astua sille, pinnassa ei ollut mitään epätasaisuuksia. Se astui sille rohkeasti ja vaipui pelosta ulvoen tuntemattoman syleilyyn. Tuntui kylmältä, ja se hengitti nopeasti suu ammollaan. Keuhkoihin syöksyikin vettä eikä ilmaa, kuten aina hengittäessä. Tukehtuminen herätti siinä kuoleman tuskan. Sillä ei ollut mitään tietoista kuoleman tuntemusta, mutta kaikkien muiden erämaan eläimien lailla se omasi kuoleman vaiston. Kuolema oli siitä suurin kivuista, itse tuntemattoman perusolemus, tuntemattoman kauhujen summa — kammottavin onnettomuus, mitä saattoi tapahtua, johon nähden se ei tietänyt mitään ja pelkäsi kaikkea.
Se kohosi pinnalle, ja suloinen ilma syöksyi sen avoimeen suuhun. Se ei vajonnutkaan enää. Aivan ikäänkuin vanhaan totuttuun tapaan se liikutteli kaikkia jalkojaan ja alkoi uida. Läheisin ranta oli kolmisen jalan päässä; mutta se oli noussut pinnalle selin siihen, ja ensimmäinen kohta, mihin sen katse osui, oli vastainen ranta, jota kohti se rupesi viipymättä uimaan. Joki oli vähäinen, mutta avautui poukamassa parinkymmenen jalan laajuiseksi.
Keskellä uomaa virta sieppasi penikan mukaansa ja kuljetti sitä alaspäin. Siellä se joutui pieneen koskeen, missä uinti ei auttanut. Hiljainen vesi oli äkkiä muuttunut vihaiseksi. Toisinaan penikka oli pohjassa, toisinaan pinnalla. Kaiken aikaa se oli ankarassa liikkeessä, milloin pyörien ja kieppuen, milloin taas törmäten kiveen. Ja joka kerta kiveen osuessaan se ulvaisi. Sen kulkua kuvasi sarja ulvahduksia, joista olisi voinut laskea, kuinka monta paatta se matkallaan kohtasi.
Putouksen alla oli toinen suvanto, ja siellä virta kuljetti sen pehmeästi rannalle ja laski yhtä pehmeästi hiekkavuoteelle. Se ryömi kiihkeänä ylös vedestä ja laskeutui lepäämään. Taas se oli oppinut tuntemaan enemmän maailmaa. Vesi ei ollut elävä. Ja kuitenkin se liikkui. Myöskin se näytti yhtä tukevalta kuin maa, mutta ei ollut ensinkään tukevaa. Tästä se teki sen johtopäätöksen, ettei kaikki aina ollut sitä, miltä se näytti. Penikan pelko tuntematonta kohtaan oli perittyä epäluuloa, ja nyt kokemus oli sitä lujittanut. Tämän jälkeen se alkoi kohdella kaikkea odottavalla epäluuloisuudella. Ensin oli opittava tuntemaan ilmiön todellinen luonne, ennenkuin siihen saattoi luottaa.
Olipa kohtalo määrännyt sille täksi päiväksi vielä yhden seikkailun. Sen mieleen oli muistunut, että maailmassa oli sellainenkin olento kuin oma emo. Ja silloin se alkoi tuntea kaipaavansa tätä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ruumis oli väsynyt kaikista seikkailuista, ja lisäksi olivat pikku aivotkin peräti uupuneet. Eiväthän ne olleet koko varemman elämän aikana työskennelleet niin ankarasti kuin tänä yhtenä päivänä. Sitä paitsi penikan oli uni. Ja niin se lähti hakemaan kotiluolaa ja emoa, joutuen samalla suunnattoman yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteen valtaan.