Se tallusteli juuri pensaiden lomitse, kun kuului terävä, säikyttävä huudahdus. Silmien ohitse välähti jotain keltaista. Se huomasi kärpän hypähtävän äkkiä syrjään. Tämä oli pieni eläin, joten penikka ei pelännyt. Sitten se havaitsi jalkainsa juuressa pikkuruisen, vain muutaman tuuman pituisen elävän, nuoren kärpän, joka sen tavoin oli tottelemattomana lähtenyt seikkailemaan. Tämä koetti peräytyä suden tieltä. Susi pyöräytti sen kumoon käpälällään. Se päästi omituisen, kirskuvan äänen. Seuraavassa tuokiossa keltainen välähdys ilmestyi uudelleen suden silmien eteen. Jälleen kuului säikyttävä huuto, ja samassa silmänräpäyksessä susi sai ankaran iskun kaulaansa ja tunsi kärppä-emon terävien hampaiden tunkeutuvan lihaansa.
Vetäytyessään kiljuen ja ulisten poispäin se näki kärpän hypähtävän poikasensa luo ja katoavan sen kera läheiseen viidakkoon. Hampaiden kaulaan viiltämät haavat polttivat yhä, mutta vielä enemmän vihavoitsivat sen tunteet, ja se istuutui maahan vinkuen heikosti. Mutta kärppä-emo oli niin pieni ja niin hurja. Sudella oli vielä opittavana, että kokoon ja painoon verraten kärppä oli kiukkuisin, kostonhaluisin ja peloittavin kaikista erämaan surmantuojista. Mutta pian se oli pääsevä osalliseksi tuosta tietämyksestä.
Penikka vikisi yhä vielä, kun kärppä-emo ilmestyi uudelleen näkyviin. Tämä ei hyökännyt heti kimppuun, kun poikanen oli turvassa, vaan lähestyi varovaisemmin, joten penikalla oli tilaisuus tarkastella tuota solakkaa, käärmemäistä ruumista ja pystyä, sukkelaa päätä, joka oli käärmemäinen sekin. Kärpän terävä, uhkaava huuto saattoi karvat nousemaan pystyyn suden selässä, ja tämä murisi sille varoittavasti. Se tuli yhä lähemmäksi. Tapahtui hyppäys, nopeampi penikan kokematonta näköä, ja soleva, keltainen ruumis katosi hetkeksi sen näkyvistä. Seuraavassa tuokiossa tämä oli kiinni sen kurkussa, hampaat hautautuneina sen turkkiin ja lihaan.
Alussa susi ärisi ja koetti taistella, mutta se oli perin nuori, ja olihan tämä vasta sen ensimmäinen päivä maailmassa: ärinä raukeni vinkunaksi ja taistelu muodostui pyrkimykseksi päästä pakoon. Kärppä vain ei hellittänyt. Se pysyi yhä kiinnitakertuneena koettaen päästä hampaillaan käsiksi valtimoon, missä suden elinveri poreili. Kärppä oli verenjuoja, ja sen mielestä oli aina parasta imeä suoraan elämän kurkusta.
Harmaa penikka olisi kuollut eikä siitä olisi käynyt kirjoittaminen mitään tarinaa, ellei naarassusi olisi saapunut loikkien pensaikon halki. Kärppä päästi penikan ja hyökkäsi emon kurkkuun; yritys ei onnistunut, mutta se sai sen sijaan kiinni leuasta. Naarassusi heilautti päätään kuin ruoskan siimaa, mursi kärpän otteen ja lennätti sen korkealle ilmaan. Ja tuo hoikka, keltainen ruumis oli vielä ilmassa, kun suden leuat sulkeutuivat sen ympäri, ja kärppä sai surmansa musertavien hampaiden välissä.
Jälleen penikka sai tuta hellyyttä emonsa puolelta. Tämä näkyi iloitsevan sikiönsä löytämisestä vieläkin enemmän kuin penikka siitä, että se oli löydetty. Naarassusi nuuski pentuansa, hyväili sitä ja nuoleskeli haavoja, joita kärpän hampaat olivat viiltäneet. Sitten emo ja penikka söivät keskenään verenimijän ja lähtivät luolaansa nukkumaan.
KAHDEKSAS LUKU.
Erämaan laki.
Penikka kehittyi nopeasti. Se lepäsi kaksi päivää ja uskalsi sitten lähteä jälleen liikkeelle luolasta. Tällä retkellä se tapasi nuoren kärpän, jonka emon syönnissä se oli ollut osallisena, ja nyt se piti huolta siitä, että poikanen meni samaa tietä kuin emokin.
Mutta tällä matkalla se ei kulkenut harhaan. Väsyttyään se löysi takaisin luolaan ja nukkui siellä. Ja jok'ikinen päivä tämän jälkeen se oli ulkosalla ja harhaili yhä laajemmalti.