Ilves oli kuollut. Mutta naarassusikin oli perin heikko ja sairas. Ensinnä se hyväili penikkaa ja nuoleskeli tämän haavoittunutta olkapäätä, mutta viljalti vuotanut veri oli uuvuttanut sen voimat, ja kaiken päivää ja yötä se makasi kaatuneen vihollisensa vieressä liikahtamatta, tuskin hengittäen. Kokonaiseen viikkoon se ei lähtenyt luolasta muulloin kuin vettä saadakseen, ja silloin sen liikkeet olivat hitaita ja vaivalloisia. Tämän ajan kuluttua ilves oli syöty loppuun ja naarassuden haavat olivat siinä määrin parantuneet, että se saattoi jälleen lähteä pyyntiretkelle.

Penikan olkapää oli kankea ja arka, ja se ontui jonkun aikaa ilveksen antamasta ankarasta iskusta. Mutta maailma näytti nyt muuttuneelta. Se vaelteli siinä tuntien suurempaa itseluottamusta ja myöskin urheutta, jota ei ollut ilmennyt ennen tuota kahakkaa. Se oli nähnyt elämää hurjemmalta kannalta; se oli taistellut, oli upottanut hampaansa vihollisen lihaan ja jäänyt henkiin. Ja kaiken tämän johdosta se käyttäytyi rohkeammin, osoitti uhmaa, joka oli siinä uutta. Se ei pelännyt enää pienempiään, ja sen arkuus oli suuressa määrin hävinnyt, vaikk'ei tuntematon koskaan lakannutkaan vainoamasta salaperäisyyksineen ja kauhuineen, pysyen yhä koskemattomana ja uhkaavana.

Penikka alkoi seurata äitiään eräretkillä, sai nähdä paljon surmatöitä ja rupesi itsekin ottamaan niihin osaa. Ja omalla hämärällä tavallaan se oppi tuntemaan lihan lain. Elämää oli olemassa kahta eri lajia. Toiseen kuuluivat se itse emoineen, toiseen kaikki muut liikkuvat oliot. Mutta tuo toinen laji jakaantui kahteen osaan. Toisen osan muodostivat ne, jotka eivät itse tappaneet, sekä pienet surmaajat, ja näitä sen oma laji tappoi ja söi. Toinen osa surmasi ja söi sen omaa lajia tai tuli itse surmatuksi. Ja tästä lajittelusta muodostui laki. Elämän päämääränä oli liha. Elämä itse oli lihaa. Elämä eli elämästä. Oli olemassa syöjiä ja syötäviä. Laki määräsi: SYÖ, TAI JOUDU SYÖDYKSI. Penikka ei muodostanut lakia selviksi, tarkoiksi määritelmiksi eikä tutkistellut sitä. Se ei edes ajatellut lakia, se vain toteutti sen elämässään enempää punnitsematta.

Se näki lain olevan käytännössä kaikkialla ympärillään. Itse se oli syönyt riekon poikaset. Haukka oli syönyt niiden emon. Ja haukka olisi halunnut syödä vielä senkin. Myöhemmin, vartuttuaan peloittavammaksi, se halusi itse syödä haukan. Se oli syönyt ilveksen pennun. Emä-ilves taas olisi syönyt sen, ellei olisi itse saanut surmaansa. Ja niin edespäin. Kaikki elävät olennot sen ympärillä olivat tuon lain alaisia, ja se itse oli osa siitä. Se oli surmaaja. Sen ainoana ravintona oli liha, elävä liha, joka juoksi nopeasti sen tieltä tai lensi ilmaan tai kiipesi puuhun tai piiloutui maahan tai asettui vastarintaan ja taisteli tai vei voiton ja ajoi sitä takaa.

Jos penikka olisi ajatellut ihmisten tavoin, se olisi saattanut lyhyesti määritellä elämän ahnaaksi ruokahaluksi ja maailman paikaksi, missä lauma ruokahaluja harhaili ahdistellen tai ollen ahdistettuja, syöden tai joutuen syödyiksi; kaikkialla vallitsi sekasorto, väkivalta ja sokeus, ahneus ja kuolema, armoton, umpimähkäinen ja loputon sattuma.

Mutta penikka ei ajatellut ihmistapaan, ei katsellut asioita laajanäköisesti. Sillä oli vain yksi ajatus ja halu kerrallaan. Lihan lain ohella sen oli opittava lukematon määrä toisia, pienempiä lakeja ja myöskin noudatettava niitä. Maailma oli täynnä yllätyksiä. Omassa ruumiissa uhkuva elämä, lihasten leikki tuotti loputonta onnellisuutta. Lihan pyydystäminen synnytti voitonriemua. Raivonpuuskat ja taistelut olivat nautintoa. Itse kauhu ja salaperäinen tuntemattomuuskin kohottivat elämän arvoa.

Ja olihan elämässä mukavuutta ja tyydytystäkin. Lojua vatsa täynnä laiskana päivänpaisteessa — se palkitsi yllin kyllin kaikki ponnistukset ja vaivat, ja olivathan vaivat ja ponnistukset jo itsessäänkin palkintoa. Ne olivat elämän ilmauksia, ja elämä on aina onnellinen päästessään purkautumaan. Niinpä penikka siis oli perin täynnä elämää, perin onnellinen ja ylpeä itsestään.

YHDEKSÄS LUKU.
Tulen luojat.

Penikka joutui siihen aivan äkkiä. Se oli sen oma vika. Se oli ollut varomaton. Se oli lähtenyt luolasta ja juossut alas joelle juomaan. Kenties se ei huomannut ajoissa siitä syystä, että se vielä oli unen turruttama. (Se oli ajanut riistaa kaiken yötä ja oli vast'ikään herännyt.) Ja varomattomuus saattoi johtua siitä, että rannalle johtava polku oli niin perin tuttu. Usein se oli sitä jo astunut, eikä koskaan ennen ollut tapahtunut mitään. Se kulki lahonneen hongan ohitse, aukeaman poikki ja puiden keskelle. Samassa tuokiossa se näki ja haistoi. Edessä sijaitsi, äänettöminä takajaloillaan istuen, viisi elävää olentoa, jommoisia se ei ollut milloinkaan ennen tavannut. Ihminen oli ensi kertaa sen silmien edessä. Mutta penikan nähdessään nuo viisi miestä eivät hypähtäneet pystyyn, eivät paljastaneet hampaitaan eivätkä murisseet. He eivät liikahtaneetkaan, vaan istuivat paikallaan äänettöminä ja uhkaavina.