Eikä penikkakaan liikkunut. Koko sen luontainen vaisto olisi pakottanut sen syöksymään hurjana tiehensä, ellei siinä olisi äkkiä ja ensi kertaa herännyt toinen ja vastakkainen vaisto. Sen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus. Musertava oman heikkouden ja mitättömyyden tunne painoi sen aivan liikkumattomaksi. Tässä oli yliherruutta ja valtaa — jotain mikä kävi yli sen voimien ja ymmärryksen.
Penikka ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, mutta sillä oli vaistomainen tunne hänestä. Hämärästi se tajusi ihmisen eläimeksi, joka oli laskenut valtansa alle erämaan muut eläimet. Nyt penikka ei katsellut ihmistä vain omilla silmillään, vaan myöskin kaikkien esivanhempainsa silmillä — silmillä, jotka olivat pimeästä pälynneet lukemattomia leiritulia, jotka olivat turvallisen matkan päässä ja viidakon suojasta tirkistelleet tuota outoa, kaksijalkaista eläintä, joka oli elävien olentojen herra. Penikan oli lumonnut perintövaisto, pelko ja kunnioitus, jonka olivat synnyttäneet vuosisataiset taistelut ja kautta sukupolvien kertynyt kokemus. Tämä perintö oli liian pakottava sudelle, joka oli vain penikka. Jos se olisi ollut täysikasvuinen, niin se olisi juossut tiehensä. Nyt se kyyristyi pelon jähmettämänä taipuen jo alamaisuuteen, johon sen suku oli alistunut siitä alkaen, jolloin susi ensi kertaa tuli lämmittelemään ihmisen tulen ääreen.
Muuan intiaaneista nousi, astui luo ja kumartui sen puoleen. Penikka kyyristyi matalammaksi. Nyt tuntematon, viimeinkin ruumiillistuneena, painui sitä kohti ja ojentui tarttumaan kiinni. Sen karvat pörröytyivät tahtomattakin; huulet vetäytyivät kokoon ja pienet kulmahampaat paljastuivat. Käsi, joka uhkaavana riippui sen yllä, epäröi, ja mies lausui nauraen: "Wabam wabisca ip pit tah." (Kas, valkoiset hampaat!)
Toiset intiaanit nauroivat ääneen ja yllyttivät miestä nostamaan penikan maasta. Käden laskeutuessa yhä lähemmäksi penikan vaistot kamppailivat keskenään. Siinä vallitsi kaksi voimakasta halua — toinen käski alistumaan, toinen taistelemaan. Seurauksena oli tinkimys. Se teki kumpaakin. Se alistui, kunnes käsi melkein kosketti sitä. Sitten se taisteli, hampaat paljastuivat ja pureutuivat käteen. Seuraavassa tuokiossa se sai päähänsä läimäyksen, joka kellisti sen kumoon. Silloin taisteluhalu katosi siitä kokonaan. Penikkamaisuus ja alistumisen vaisto saivat sen valtaansa. Se istuutui peräpakaroilleen ja ulisi. Mutta mies, jota se oli purrut käteen, oli vihoissaan. Penikka sai iskun toiselle puolen päätään. Tämän jälkeen se istuutui uudelleen ja ulisi entistään kovemmin.
Nuo neljä intiaania nauroivat vieläkin kovemmin, rupesipa purtukin mies nauramaan. He piirittivät penikan ja nauroivat sille, kun se kiljui kauhusta ja kivusta. Kesken kaikkea se kuuli jotain. Niin kuulivat intiaanitkin. Mutta penikka tiesi mitä se oli, ja päästäen pitkän loppuvalituksen, jossa oli enemmän voitonriemua kuin tuskaa, se päätti meluamisensa ja jäi odottamaan emoansa — hurjaa ja kukistamatonta emoansa, joka tappeli kaikkien kanssa ja surmasi ne eikä pelännyt koskaan. Naarassusi ärisi juostessaan. Se oli kuullut penikkansa huudot ja syöksyi nyt täyttä vauhtia sitä pelastamaan.
Se loikkasi heidän keskelleen kaikkea muuta kuin hauskan näköisenä levottomassa sotaisuudessaan. Mutta penikkaan tuo suojaava raivo teki mieluisan vaikutuksen. Se päästi iloisen huudahduksen ja hypähti emonsa luo, kun taas ihmiseläimet peräytyivät nopeasti useita askeleita. Naarassusi kumartui penikkansa ylitse, asettuen karvat pörröytyneinä miehiä vastustamaan. Syvällä sen kurkussa korisi murina, muoto oli vääntynyt ja pahaa ennustava, ja kuono rypistyi kärjestä silmiin asti — niin äreä oli sen murina.
Silloin muuan miehistä huudahti. Hän virkkoi vain:
"Kitshi!" Siinä ilmeni hämmästystä. Mutta penikka tunsi emonsa säpsähtävän huudon kuullessaan.
"Kitshi!" huudahti mies uudelleen, tällä kertaa terävästi ja käskien.
Ja silloin penikka näki emonsa, pelottoman naarassuden, kyyristyvän, kunnes maha kosketti maata, vikisevän, heiluttavan häntäänsä, tekevän sovinnon merkkejä. Tätä penikka ei saattanut ymmärtää. Se oli aivan ymmällään. Kauhunsekainen kunnioitus ihmistä kohtaan valtasi sen uudelleen. Vaisto oli ollut oikeassa. Emo oli sen todistanut. Tämäkin alistui ihmiseläinten valtaan. Mies, joka oli puhunut, astui naarassuden luo. Hän laski kätensä tämän päälle, ja susi vain kyyristyi alemmaksi. Se ei puraissut, eipä edes uhannutkaan purra. Toisetkin miehet tulivat luo ja asettuivat ympärille, tunnustelivat ja kopeloivat, ilman että se yrittikään suuttua. Ihmiset olivat perin kiihtyneet ja synnyttivät paljon ääniä suullaan. Nämä äänet eivät olleet vaaran merkkejä, penikka päätteli kyyrätessään emonsa vieressä, joka yhä pörrötti aika ajoin karvojaan, mutta koetti parhaansa mukaan taipua.