"Ei se ole kummallista", virkkoi muuan intiaaneista. "Sen isä oli susi. Tosin emo oli koira. Mutta eikö veljeni sitonut sitä metsään kolmeksi yöksi kiima-aikana? Sen vuoksi Kitshin isä oli susi."
"Siitä on nyt kulunut vuosi, Iso Majava, kun se juoksi tiehensä", puhui toinen intiaani.
"Ei se ole kummallista, Lohenkieli", vastasi Iso Majava. "Se tapahtui nälänhädän aikaan, eikä koirille ollut lihaa."
"Se on elänyt susien parissa", sanoi kolmas intiaani.
"Siltä näyttää, Kotkansulka", vastasi Iso Majava laskien kätensä penikan päälle; "tämä todistaa, sen."
Penikka murisi hiukan kosketuksesta, ja käsi lennähti irti sivaltaakseen sitä. Silloin penikka peitti hampaansa ja lyyhistyi nöyränä maahan. Mutta käsi palasi ja ryhtyi raappimaan sen korvantaustaa ja selkää.
"Tämä todistaa sitä", jatkoi Iso Majava. "Ihan selvästi Kitshi on tämän emo. Mutta isä on susi. Sen vuoksi siinä on vähän koiraa, mutta paljon sutta. Sen hampaat ovat valkoiset, ja Valkohammas olkoon sen nimi. Olen puhunut. Se on minun koirani. Sillä eikö Kitshi ollut veljeni koira? Ja eikö veljeni ole kuollut?"
Penikka, joka oli siten saanut nimen, makasi odotellen. Jonkun aikaa ihmiseläimet muodostivat edelleen suu-ääniään. Sitten Iso Majava otti veitsen tupesta, joka riippui hänen kaulassaan, poistui viidakkoon ja leikkasi sieltä itselleen kepin. Valkohammas tarkkasi hänen toimiaan. Hän viilsi kepin kumpaankin päähän pykälän ja solmi pykäliin nahkahihnoja. Toisen hihnan hän kiinnitti Kitshin kaulaan. Sitten hän kuljetti tämän pienen männyn luo, johon hän sitoi toisen hihnan.
Valkohammas seurasi perässä ja laskeutui emonsa viereen. Lohenkielen käsi ojentui sen ylle ja vieritti sen selälleen. Kitshi katseli huolestuneena. Valkohammas tunsi jälleen joutuvansa pelon valtaan. Se ei voinut kokonaan tukahduttaa murinaa, mutta se ei yrittänytkään laisinkaan puraista. Käsi hieroi koukistunein hajasormin sen vatsaa leikillisesti ja kieritteli sitä kyljeltä toiselle. Oli kerrassaan naurettavaa ja noloa maata noin selällään koivet harallaan ilmassa. Sitä paitsi tuo asema teki niin peräti avuttomaksi, että Valkohampaan luonne nousi kauttaaltaan sitä vastaan. Se ei voinut tehdä mitään puolustautuakseen. Jos tämä ihmiseläin aikoi jotain pahaa, Valkohammas tiesi, ettei sitä käynyt välttäminen. Kuinka saattoi juosta tiehensä, kun kaikki neljä jalkaa olivat yläpuolella ilmassa? Mutta alistuvaisuuden tunne sai sen hillitsemään pelkonsa, ja se murisi vain pehmeästi. Tätä murinaa se ei voinut estää, eikä ihmiseläinkään siitä suuttunut eikä iskenyt enää päähän. Ja kaiken lisäksi — perin kummallista se oli — Valkohammas tunsi kuvaamatonta mielihyvää, kun käsi hieroskeli vatsaa. Kyljelle käännettäessä se herkesi murajamasta; sormien painellessa ja ruoputellessa korvanjuurta mieluisa tunne lisääntyi; ja kun mies viimeisen kerran hieraistuaan jätti penikan itsekseen, ei siinä enää ollut rahtuakaan pelkoa. Se oli vielä saapa tuntea monituiset kerrat pelkoa ollessaan ihmisten kanssa tekemisissä; mutta tämä oli ikäänkuin merkki siitä pelottomasta toveruudesta, joka lopulta oli muodostuva sen ja ihmisen välille.
Jonkun ajan kuluttua Valkohammas kuuli outoja ääniä lähestyvän. Se oli nopea luokittamaan, sillä heti se tunsi ne ihmiseläinten ääniksi. Muutamia minuutteja myöhemmin osa heimoa saapui pitkässä jonossa perille. Siinä oli lisää miehiä ja useita naisia ja lapsia — kaikkiaan neljäkymmentä henkeä — ja kaikilla oli raskaat kantamukset leiritarpeita ja varusteita. Mukana oli myöskin paljon koiria, ja nämäkin, paitsi puolikasvaneita penikoita, olivat saaneet kuljettaakseen taakkoja. Selässään koirat kantoivat kahden-, jopa kolmenkinkymmenen naulan painoisia laukkuja, jotka olivat lujasti vyötetyt niiden ympäri.