Valkohammas ei ollut milloinkaan ennen nähnyt koiria, mutta nyt se heti tunsi, että ne olivat sen omaa lajia, vain jollain tavoin erilaisia. Mutta perin vähän ne osoittivat eroavansa sudesta havaitessaan penikan emoineen. Ne hyökkäsivät kohti. Valkohammas pörrötti karvansa ja ärisi ja louskutteli hampaitaan tuolle avokitaiselle koiralaumalle, joka hyökyaaltona syöksyi kimppuun, ja vaipui sen alle tuntien ruumiissaan hampaiden terävät viillokset, itsekin purren ja raadellen yläpuolella olevia vatsoja ja jalkoja. Syntyi suunnaton hälinä. Se saattoi kuulla Kitshin murinan, kun tämä taisteli pentunsa puolesta; ja se saattoi kuulla ihmiseläinten huutoja, sauvojen kolahduksia ja lyötyjen koirien älähdyksiä.
Ennätti kulua vain muutama sekunti, kun se taas oli jaloillaan. Se saattoi nyt nähdä ihmiseläinten karkoittavan koiria sauvoilla ja kivillä, suojelevan sitä, pelastavan sen noilta terävähampaisilta heimolaisilta, jotka jollain tapaa kuitenkin olivat outoja olioita. Ja vaikk'ei sen aivoissa ollutkaan selvää käsitystä niin vaikeaymmärteisestä seikasta kuin oikeudenmukaisuudesta, tunsi se kuitenkin omalla tavallaan ihmiseläimet oikeudenmukaisiksi, ja se tajusi heidät lain laatijoiksi ja sen toimeenpanijoiksi. Myöskin se pani arvoa siihen voimaan, jota he osoittivat lakia toteuttaessaan. He erosivat kokonaan kaikista sen varemmin kohtaamista eläimistä siinä, etteivät purreet eivätkä kynsineet. He käyttivät elävää voimaansa elottomien esineiden avulla. Elottomat esineet noudattivat heidän määräyksiään. Niinpä kalikat ja kivet loikkasivat näiden eriskummallisten olentojen ohjaamina ilman halki kuin elävät oliot ja tuottivat koirille ankaraa kipua.
Penikan mielestä tämä voima oli tavatonta, käsittämätöntä ja yliluonnollista, se oli jumalankaltaista mahtia. Tosin Valkohammas ei voinut tietää mitään jumalista — korkeintaan se saattoi vain tietää, että sen tietämyksen ulkopuolellakin oli jotain; mutta ihmettely ja kammo, jota se tunsi näitä ihmiseläimiä kohtaan, muistutti tavallaan ihmettelyä ja kammoa, jota ihminen tuntisi nähdessään jonkun taivaallisen olennon vuoren huipulta singahuttelevan salamoita hämmästyneeseen maailmaan.
Viimeinenkin koira oli karkoitettu, melske taukosi, ja Valkohammas nuoleskeli haavojaan mietiskellen tätä ensimmäistä kokemustaan koiralauman julmuudesta ja uusia tuttavuuksiaan. Se ei ollut milloinkaan uneksinutkaan, että sen omaan lajiin kuuluisi muita kuin Silmäpuoli, emo ja se itse. Ja nyt sen mieltä kaiveli, että nämä uudet heimolaiset heti ensi näkemällä olivat syöksyneet kimppuun ja koettaneet tuhota sen. Samalla tapaa se nurkui sitä, että emo sidottiin kepillä, vaikka sen tekikin mahtava ihmiseläin. Tämä tuntui ansalta, orjuudelta. Se oli perinyt vapauden kuljeskella ja juosta ja maata mielensä mukaan, ja nyt tätä vapautta ryhdyttiin rajoittamaan. Emo ei voinut liikkua kepin pituutta kauemmaksi, ja sama keppi kahlehti senkin, sillä se tunsi yhä vielä tarvetta pysyä emon rinnalla.
Penikka ei pitänyt tästä. Ja yhtä vastenmieliseltä tuntui, kun ihmiseläimet nousivat ja lähtivät jälleen liikkeelle, sillä muuan pieni ihmiseläin tarttui keppiin ja kuljetti Kitshiä vankina perässään, ja Kitshin jäljessä seurasi Valkohammas peräti ymmällään ja huolissaan tämän uuden seikkailun johdosta.
Kuljettiin alaspäin laaksoa pitkin, paljon kauemmaksi kuin Valkohammas koskaan oli joutunut vaelluksillaan, kunnes lopulta saavuttiin laakson päähän, missä joki laski Mackenzie-virtaan. Siellä oli ruuhia korkealla seipäiden varassa ja kalankuivauslaitteita; sinne laadittiin leiri, ja Valkohammas katseli tätä kaikkea kummastuneena. Ihmisten ylemmyys kasvoi joka liikkeeltä. Ensinnäkin he hallitsivat noita terävähampaisia koiria, ja se jo tuntui vallalta. Mutta sitäkin suurenmoisempaa oli sudenpennusta heidän herruutensa elottomiin esineisiin nähden, kyky panna liikkeelle liikkumatonta, taito muuttaa itse maailmankin ulkonäkö.
Valtaavimmin vaikutti siihen tämä viimeinen seikka. Se huomasi salkokehyksiä kohotettavan; tämä ei kuitenkaan ollut itsessään niin kovin merkillistä samojen olentojen tekemänä, jotka heittivät etäälle kalikoita ja kiviä. Mutta kun kehykset muutettiin kodiksi peittämällä ne kankailla ja nauhoilla, ällistyi Valkohammas aivan peräti. Niiden suunnaton koko herätti siinä syvää kunnioitusta. Niitä kohosi ylt'ympäri jonkinlaisina mahtavina, nopeesti kasvavina elämän ilmaisumuotoina. Ne valtasivat sen näköpiirin melkein kokonaan. Se pelkäsi niitä. Tuhoa ennustavina ne kohosivat sen yläpuolelle, ja tuulen pannessa ne valtaavaan liikkeeseen se kyyristyi arkana maahan, pälyen niihin silmillään ja valmiina juoksemaan tiehensä, jos ne koettaisivat syöksyä kimppuun.
Mutta pian sen pelko kotia kohtaan haihtui. Se näki naisia ja lapsia menevän niihin ja jälleen poistuvan vahinkoa kärsimättä, huomasipa koirienkin usein pyrkivän sisälle tullakseen karkoitetuiksi vihaisin sanoin ja lentävin kivin. Jonkun ajan kuluttua se poistui Kitshin rinnalta ja ryömi varovaisesti lähimmän kodan seinää kohti. Kasvamisen nostama uteliaisuus sitä ajoi eteenpäin — välttämättömyys oppia ja elää ja tehdä sellaista, mikä tuottaa kokemusta. Matkan viimeiset tuumat se ryömi tuskallisen hitaasti ja varoen. Päivän tapahtumista se oli huomannut, että tuntematon ilmestyi mitä yllättävimmillä ja arvaamattomimmilla tavoin. Lopulta sen kuono kosketti kodan kangasseinää. Se odotti; mitään ei tapahtunut. Sitten se nuuski tuota outoa kudosta, josta lähti ihmishajua. Se tarttui kankaaseen hampaillaan ja nykäisi lievästi. Ei tapahtunut mitään, vaikka kodan läheiset osat liikahtivatkin. Se kiskaisi kovemmin. Syntyi enemmän liikettä. Se kiskoi vieläkin lujemmin, yhä uudelleen, kunnes koko kota joutui liikkeeseen. Silloin sisästä kuului naisen terävä huuto, joka saattoi sen tallustamaan takaisin Kitshin luo. Mutta tämän jälkeen se ei pelännyt enää korkeina kohoavia kotia.
Hetkistä myöhemmin se oli taasen liikkeellä emonsa luota. Tämän keppi oli sidottu maahan upotettuun paaluun, niin ettei se voinut seurata mukana. Puolikasvuinen penikka, Valkohammasta hieman vanhempi ja isompi, tuli verkalleen vastaan ärsyttävän ja sotaisen pöyhkeänä. Myöhemmin Valkohammas kuuli sitä kutsuttavan Lip-lip nimellä. Se oli saavuttanut kokemusta penikka-kahakoissa ja esiintyi jos jonkinlaisena öykkärinä.
Lip-lip oli Valkohampaan omaa lajia eikä näyttänyt vaaralliselta, ollen vain penikka. Niinpä Valkohammas valmistuikin kohtaamaan sen ystävällisin mielin. Mutta kun vieraan astunta muuttui jäykkäjalkaiseksi ja hampaat paljastuivat huulien alta, jäykistyi Valkohammaskin ja vastasi irvistämällä. Penikat kiersivät toisiaan tutkivasti, äristen ja karvojaan pörröttäen. Tätä kesti useita minuutteja, ja se alkoi jo tuntua Valkohampaasta hauskalta leikiltä. Mutta äkisti huomattavan nopeasti Lip-lip hyökkäsi kimppuun, iski valtavasti hampaillaan ja hypähti jälleen erillensä. Isku oli sattunut hartiaan, joka oli vielä ilveksen puremasta arka aina luuhun asti. Yllätys ja tuska saivat Valkohampaan ulvahtamaan; mutta seuraavassa tuokiossa se syöksyi kiukun puuskassa Lip-lipin kimppuun raivoisasti puraisten.