Mutta Lip-lip oli elänyt kaiken aikaa leirissä ja suorittanut monet penikka-taistelut. Kolmasti, neljästi, kymmenkunta kertaa sen pienet, terävät hampaat luksahtivat vastatusten, kunnes Valkohammas häpeällisesti ulvoen pakeni emonsa turviin. Tämä oli ensimmäinen niistä monista kahakoista, joita sen ja Lip-lipin välillä oli syntyvä, sillä ne olivat vihamiehiä alusta pitäen, sellaisiksi syntyneitä, luonnostaan määrätyt iskemään alituisesti yhteen.
Kitshi nuoleskeli Valkohammasta tyynnytellen ja koetti taivuttaa sitä jäämään emonsa luo. Mutta uteliaisuus ei jättänyt sitä rauhaan, ja muutamia minuutteja myöhemmin se uskalsi lähteä uudelleen seikkailemaan. Se tapasi erään ihmiseläimistä, Ison Majavan, joka istui kyykyssä hommaten jotain oksilla ja kuivalla sammalella, jota oli hänen edessään maassa. Valkohammas kävi aivan lähelle tarkastamaan. Iso Majava synnytti suu-ääniä, jotka Valkohampaan tulkinnan mukaan eivät olleet vihamielisiä, joten se tuli vielä lähemmäksi.
Joukko naisia ja lapsia kantoi Isolle Majavalle lisää tikkuja ja oksia. Nähtävästi tässä oli tekeillä jotain tärkeätä. Valkohammas läheni, kunnes kosketti Ison Majavan polvea, niin utelias se oli ja siltä oli kokonaan unohtunut, että tämä oli noita hirvittäviä ihmiseläimiä. Äkkiä se näki jotain omituista, usvan tapaista alkavan nousta tikuista ja sammaleista Ison Majavan käsien alta. Sitten itse tikkujen keskelle ilmestyi elävä olio, joka kiemurteli ja liehui ja oli samannäköinen kuin aurinko taivaalla. Valkohammas ei tietänyt mitään tulesta. Tämä veti sitä puoleensa kuten ennen varhaisessa lapsuudessa luolan suusta tulviva valo. Se ryömi pitkän matkan liekkiä kohti, Iso Majava kuului hihittävän yläpuolella, ja se tiesi, ettei ääni ollut vihamielinen. Sitten sen kuono kosketti liekkiin, ja samassa silmänräpäyksessä pikku kieli tapaili sitä.
Silmänräpäyksen ajaksi se jähmettyi. Tikkujen ja sammalen keskellä väijyvä tuntematon puristi sitä hurjasti kuonosta. Se peräytyi purskahtaen hämmästyneeseen ulinaan. Tämän kuullessaan Kitshi syöksyi äristen kepin ulottuman päähän ja raivosi siinä kauheasti, kun ei päässyt pentunsa avuksi. Mutta Iso Majava nauroi äänekkäästi, läimäytti kämmenillään reisiään ja kertoi tapahtuman muulle leiriväelle, kunnes jokainen nauroi katketakseen. Sillä välin Valkohammas istui peräpakaroillaan ja ulisi ulisemistaan, näyttäen ihmiseläinten keskellä perin onnettomalta ja säälittävältä.
Niin ankaraa kipua se ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tuo elävä auringonvärinen olio, joka oli kasvanut esiin Ison Majavan käsien välistä, oli korventanut sekä kuonon että kielen. Valkohammas parkui parkumistaan, ja jokaista uutta ulinaa ihmiseläimet puolestaan tervehtivät uudella naurunrähäkällä. Se koetti lieventää kuonon kivistystä kielellään, mutta tämäkin oli palanut, ja yhteen osuessaan molemmat synnyttivät vieläkin kovempaa kipua. Ja silloin se parkui entistään toivottomampana ja avuttomampana.
Ja sitten sen valtasi häpeä. Se tajusi naurun ja sen merkityksen. Me emme tiedä mistä muutamat eläimet tuntevat naurun ja älyävät, milloin niille nauretaan; mutta samalla tapaa sen tajusi Valkohammaskin. Ja se häpesi siitä syystä, että ihmiseläimet nyt saattoivat nauraa sille. Se kääntyi ja pötki pakoon, ei tulen tuottamaa kipua, vaan naurua, joka tunkeutui vieläkin syvemmälle ja koski sen sieluun. Ja se pakeni Kitshin luo, joka raivosi keppinsä päässä kuin hullaantunut eläin — ainoan olennon turviin, joka ei sille nauranut.
Hämärä tummeni ja yö saapui, ja Valkohammas makasi emonsa vieressä. Kuonoa ja kieltä kirvelti yhä, mutta vieläkin suurempi tuska sai sen ymmälleen. Sen oli vallannut koti-ikävä. Se tunsi tyhjyyttä, kaipasi virran ja luolan tyyneyttä ja rauhaa. Elämä oli käynyt liian runsasmuotoiseksi. Oli niin paljon noita ihmiseläimiä — miehiä, naisia ja lapsia — ja kaikki ne hälysivät ja häiritsivät. Ja sitten nuo koirat, jotka alituisesti kinastelivat ja ärhentelivät, synnyttäen meteliä ja suurta sekamelskaa. Mennyttä oli sen tähänastisen elämän rauhallinen yksinäisyys. Täällä itse ilmakin värisi elämää. Se surisi ja suhisi herkeämättä. Nousten ja laskien yhtämittaa ja vaihdellen äkisti äärimmäisyydestä toiseen se kutkutti hermoja ja aistimia, teki sen hermostuneeksi ja levottomaksi ja kiusasi sitä uhkaamalla alinomaa yhä uusilta puolilta.
Se tarkasteli, kuinka ihmiseläimet tulivat ja menivät ja liikuskelivat ympäri leiriä. Jossain määrin samalla tapaa kuin ihmiset katsovat luomiinsa jumaliin, Valkohammaskin silmäili edessään olevia ihmiseläimiä. Nämä olivat sitä voimakkaampia olentoja, tosiaankin jumalia. Sen hämärän tajunnan mukaan he olivat yhtä suuressa määrin ihmeiden tekijöitä kuin jumalat ihmisistä. He olivat ylivaltiaita, jotka omistivat kaikenkaltaisia ennentuntemattomia ja mahdottomalta näyttäviä kykyjä; he olivat elävän ja elottoman yliherroja, saattoivat tottelemaan sen, mikä liikkui, ja liikkeelle liikkumattoman, synnyttivät elämää, auringonväristä ja purevaa elämää kuolleesta sammalesta ja puusta. He olivat tulen luojia! He olivat jumalia!