Päivät tuottivat Valkohampaalle yhä suuria kokemuksia. Sillä välin kuin Kitshi sai lojua keppiin kahlehdittuna, se juoksenteli kaikkialla leirissä udellen, tutkien ja oppien. Se oppi pian tuntemaan melkoisen määrän ihmiseläinten hommia, mutta tutustuminen ei synnyttänyt halveksimista. Mitä enemmän se niihin perehtyi, sitä selvemmäksi kävi heidän ylemmyytensä; mitä enemmän he osoittivat salaperäistä valtaansa, sitä suuremmalta tuntui heidän jumalankaltaisuutensa.

Usein ihminen saa surukseen nähdä jumalainsa kukistuvan; mutta tämä suru ei ole milloinkaan kohdannut sutta ja villikoiraa, jotka ovat sattuneet kyyristymään ihmisen jalkojen juureen. Ihmisen jumalat ovat laadultaan näkymättömiä ja arvattuja, mielikuvituksen usvaa, jota ei käy muovaileminen todelliseen muotoon, kaivatun hyvyyden ja mahdin häilyviä utukuvia, oman olemuksen koskettamattomia muodostumia hengen alalla; mutta susi ja villakoira, jotka ovat saapuneet tulen ääreen, tapaavat ruumiillisia jumalia, kosketuksella tunnettavia olentoja, joiden toiminta rajoittuu maahan ja joita sitoo aika. Sellaiseen jumalaan uskoakseen ei tarvitse uskontoimintaa; tahdontoiminta ei voi saada kieltämään sellaista jumalaa. Häntä ei voi välttää. Hän seisoo takajaloillaan, sauva kädessä, äärettömän mahtavana, intohimoisena ja raivoisana ja rakastavana, salaperäisyyden ja vallan ilmestyksenä, verhonaan liha, joka revittäessä vuotaa verta ja on hyvää syödä kuten liha ainakin.

Ja niin oli Valkohampaankin laita. Ihmiseläimet olivat epäämättömästi jumalia, joita ei voinut välttää. Kuten Kitshi, sen emo, oli alistunut heidän valtaansa ensi kertaa nimeään kuullessaan, niin penikkakin alkoi jo taipua. Heidän kulkiessaan se väistyi tieltä. Huudettaessa se saapui luo. Uhattaessa se kyyristyi maahan. Kun käskettiin poistumaan, se meni nopeasti tiehensä. Sillä heidän jokaisen toivomuksensa takana oli kyky täyttää toivomus, kyky, joka tuotti kipua, joka ilmeni lyönteinä ja läimäyksinä, lentävinä kivinä ja purevina ruoskaniskuina.

Se kuului heille kuten kaikki koiratkin. He saattoivat määrätä sen toimet. Sen ruumista he voivat pidellä pahoin. Tämän kaiken se oppi pian painamaan mieleensä. Kovalta se oppi tuntui, koska sitä vastusti moni seikka, mikä vallitsi voimakkaana sen omassa luonteessa. Mutta vaikka se oppiessa tuntui vastenmieliseltä, penikka oppi huomaamattaan pitämään siitä. Se merkitsi kohtalon siirtämistä toisen käsiin, olemassaolon aiheuttamasta vastuunalaisuudesta vapautumista. Tämä oli jo itsessään korvausta, sillä aina on helpompi turvautua toiseen kuin seisoa yksinään.

Mutta yhdessä päivässä se ei näin luovuttanut itseään ruumiineen ja sieluineen ihmiseläinten valtaan. Se ei voinut muitta mutkitta luopua perinnöstään ja erämaan synnyttämistä muistoista. Toisin ajoin se hiipi metsän laitaan ja seisoi kuunnellen, kuinka jokin kutsui sitä kaukaa. Ja aina se palasi levottomana ja onnettomana Kitshin rinnalle vikisemään pehmeästi ja kaihoisasti ja nuoleskelemaan tämän kuonoa kiihkein, kyselevin kielin.

Valkohammas oppi nopeasti tuntemaan leirielämän. Se tiesi vanhempien koirien väärämielisyyden ja ahneuden, joka ilmeni, kun lihaa tai kalaa heitettiin syötäväksi. Se oppi tajuamaan, että miehet olivat oikeamielisimmät, lapset julmimmat ja naiset lempeimmät ja alttiimmat heittämään sille liha- tai luupalan. Ja jouduttuaan pari kolme kertaa onnettomiin tekemisiin puolikasvuisten poikasien emojen kanssa se havaitsi olevan viisainta jättää sellaiset emot rauhaan, pysyä niistä niin etäällä kuin mahdollista ja siirtyä syrjään nähdessään niiden tulevan.

Mutta sen elämän kirous oli Lip-lip. Ollen isompi, vanhempi ja väkevämpi Lip-lip oli valinnut Valkohampaan erityisesti vainottavakseen. Valkohammas oli kylläkin halukas tappelemaan, mutta joutui aina alakynteen. Vastustaja oli sille liian iso. Lip-lipistä tuli sille painajainen. Milloin hyvänsä se rohkeni edetä emonsa luota, ilmestyi öykkäri varmasti näyttämölle, seurasi kintereillä, ärisi, ärsytteli ja hyökkäsi kimppuun pakotteen taisteluun, kun huomasi, ettei saapuvilla ollut ihmiseläimiä. Alinomaa voittaen Lip-lip nautti siitä aikalailla. Siitä muodostui sille elämän suurin huvitus, Valkohampaalle sitävastoin suurin kiusa.

Silti tämä ei saanut Valkohammasta masennetuksi; vaikka se kärsikin eniten vaurioita ja aina joutui tappiolle, pysyi mieli kuitenkin lannistumattomana. Mutta pahaa tämä vaikutti. Se kävi pahanilkiseksi ja ärtyisäksi. Se oli syntymästään asti ollut hurjaluontoinen, mutta nyt tämä loputon vaino teki sen vieläkin hurjemmaksi. Lempeä, leikkisä, penikkamainen puoli pääsi harvoin ilmenemään. Se ei kisaillut eikä riehunut milloinkaan toisten penikkain kanssa. Lip-lip ei olisi sitä sallinut. Milloin ikinä Valkohammas ilmestyi niiden lähettyville, heti Lip-lip kävi kimppuun ärsytellen ja kerskuen tai tapellen, kunnes oli saanut ajetuksi sen tiehensä.

Kaikki tämä turmeli suuressa määrin Valkohampaan penikka-ajan ja teki sen käytökseltään ennen aikojaan vanhaksi. Kun se ei leikin kautta saanut purkaa tarmoaan, se sulkeutui itseensä ja kehitti henkisiä kykyjään. Se tuli viekkaaksi; aikaa oli kyllin kepposien keksimiseen. Kun sitä estettiin saamasta liha- tai kala-annostaan leirikoirien yhteisellä ruoka-ajalla, se kehittyi sukkelaksi varkaaksi. Sen oli hankittava itse ravintonsa, ja se hankki sitä runsaasti, vaikka se siten kävikin usein naisväen kiusaksi. Se oppi hiiviskelemään pitkin leiriä, olemaan kekseliäs, tietämään, mitä missäkin tapahtui, näkemään ja kuulemaan kaikki ja punnitsemaan sen mukaan ja menestyksellisesti keksimään keinoja ja tapoja, millä välttelisi leppymätöntä vainoojaansa.

Jo varhain vainokautensa alkupuolella se teki ensimmäisen todella suuren kepposensa ja sai siten tuta koston makeutta. Kuten Kitshi susien seurassa ollessaan oli viekoitellut koiria ihmisten leiristä turmioon, niin Valkohammaskin jotensakin samanlaisella tavalla houkutteli Lip-lipin Kitshin kostaviin hampaisiin. Väistyen vainoojansa tieltä Valkohammas juoksi teeskennellen kodasta toiseen, kierteli niitä ja kiiti sitten ympäri leiriä. Se oli hyvä juoksija, nopeampi kuin yksikään samankokoinen penikka, Lip-lipiäkin ketterämpi. Mutta tässä kilpailussa se ei juossut parhaansa mukaan. Se pysytteli vain loikkauksen päässä ahdistajansa edellä.