Vihdoin Iso Majava antoi kätensä vaipua. Velttona riippuva Valkohammas parkui edelleen. Tämä tuntui tyydyttävän sen isäntää, joka heitti sen tylysti ruuhen pohjalle. Alus oli sillä välin ajautunut alaspäin virran mukana. Iso Majava otti melansa. Valkohammas oli tiellä. Hän potkaisi sitä raa'asti jalallaan. Samassa tuokiossa Valkohampaan vapaa luonto leimahti jälleen eloon, ja se upotti hampaansa mokkasiinin verhoamaan jalkaan.
Äskeinen kuritus ei merkinnyt mitään verrattuna siihen, mikä nyt seurasi. Ison Majavan raivo oli hirvittävä; samoin oli Valkohampaan kauhu. Se ei saanut tuta ainoastaan kättä, vaan myöskin kovaa puumelaa, ja koko pieni ruumis oli hellä ja runneltu, kun kurittaja jälleen viskasi sen ruuhen pohjalle. Uudelleen, ja tällä kertaa tarkoituksella, Iso Majava potkaisi penikkaa. Valkohammas ei karahtanut enää jalan kimppuun. Se oli oppinut uuden puolen orjuudessaan. Kävipä miten hyvänsä, se ei enää milloinkaan uskaltaisi purra jumalaa, joka oli sen herra ja valtias. Herran ja valtiaan ruumis oli pyhä, sitä eivät saaneet saastuttaa hampaat sellaiset kuin sen. Moinen teko oli ilmeisesti rikoksista suurin, loukkaus, jota ei voinut antaa anteeksi eikä jättää huomioon ottamatta.
Kun ruuhi kolahti rantaan, Valkohammas makasi vikisten ja liikkumattomana, odotellen Ison Majavan tahtoa. Iso Majava tahtoi, että sen oli jouduttava rannalle, sillä rannalle se viskattiin, niin että se jymähti raskaasti kyljelleen ja satutti uudelleen kipeät kohtansa. Se kapusi vavisten jaloilleen ja seisoi paikallaan vikisten. Lip-lip, joka äyräältä oli seurannut koko kohtausta, hyökkäsi nyt sen kimppuun, syöksi sen kumoon ja upotti hampaansa sen ruumiiseen. Valkohammas oli liian avuton puolustautuakseen, ja sen olisi käynyt surkeasti, ellei Ison Majavan jalka olisi työntynyt esiin lennättäen Lip-lipin ilmaan niin hurjasti, että tämä mäsähti maahan kymmenkunnan jalan päässä. Tämä oli ihmiseläimen oikeutta, ja omasta kurjuudestaan huolimatta Valkohammas tunsi hieman kiitollisuutta. Se nilkutti Ison Majavan kintereillä tottelevaisesti leirin halki kodalle. Ja niin Valkohammas oli oppinut, että rankaisemisoikeuden jumalat olivat pidättäneet vain itselleen ja että se oli kielletty alemmilta eläimiltä.
Sinä iltana, kun kaikkialla vallitsi hiljaisuus, Valkohammas muisti emonsa ja murehti sitä. Se murehti liian äänekkäästi ja herätti siten Ison Majavan, joka kuritti sitä. Tämän jälkeen se murehti hiljaisesti jumalien ollessa saapuvilla. Mutta toisinaan se asteli yksinään salon liepeelle, päästi surunsa valloilleen ja antoi sen purkautua äänekkääseen vinguntaan ja ulinaan.
Tällöin se olisi saattanut totella luolan ja virran jättämiä muistoja ja karata jälleen erämaahan. Mutta emon muisto pidätti sitä. Kuten metsästävät ihmiseläimet poistuivat ja tulivat takaisin, siten emokin palaisi joskus kylään. Niin se jäi orjuuteen sitä odottamaan.
Mutta ei orjuuskaan ollut kauttaaltaan onneton. Siinä oli paljon mielenkiintoista. Aina siinä tapahtui jotakin. Nämä jumalat hommasivat loppumattomiin eriskummallisissa toimissaan, ja se oli aina utelias katselemaan. Sitä paitsi se oppi tulemaan toimeen Ison Majavan kanssa. Kuuliaisuutta, horjumatonta kuuliaisuutta siltä vaadittiin, ja korvaukseksi se säästyi kurituksesta ja sai elämänsä siedettäväksi.
Saavuttipa se enemmänkin. Iso Majava heitti sille toisinaan itsekin palasen lihaa ja suojeli sitä tällöin toisilta koirilta. Ja sellainen lihapala oli arvokas. Se merkitsi jollain tavoin enemmän kuin kymmenen naisilta saatua palaa. Iso Majava ei milloinkaan hellinyt eikä hyväillyt. Kenties Valkohampaaseen vaikutti hänen raskas kätensä, kenties hänen oikeudenkäyttönsä, kenties pelkästään hänen valtansa, kenties kaikki nämä seikat yhdessä; mutta totta vain oli, että sen ja tuon äreän isännän välille alkoi muodostua jonkinlainen kiintymyksen side.
Salavihkaa ja huomaamattomasti yhtä paljon kuin kalikkain ja kivien ja läimäyksien vaikutuksesta lujittuivat Valkohampaan orjuuden kahleet. Ne ominaisuudet, jotka alkujaan saattoivat sen heimolaiset tulemaan ihmisten tulen ääreen, olivat sellaisia, että niitä voi kehittää. Nyt ne kehittyivät Valkohampaassa, ja leirielämä, vaikka se olikin tulvillaan kurjuutta, rupesi salaisesti käymään sille rakkaaksi. Mutta sitä ei Valkohammas huomannut. Se tunsi vain ikävää Kitshin menetyksen vuoksi, toivoi tämän palaavan ja kaihosi kiihkeästi entistä vapaata elämäänsä.