Lip-lip synkisti edelleen Valkohampaan elämää, niin että se kävi pahankurisemmaksi ja hurjemmaksi, kuin sillä luonnon mukaan oli oikeutta. Villeys kuului sen luonteeseen, mutta näin kehittynyt villeys nousi yli tavallisen määrän. Se tuli ihmiseläintenkin kesken kuuluisaksi hurjuudestaan. Milloin hyvänsä leirissä syntyi hälinää ja häiriötä, tappelua ja kinastelua, milloin hyvänsä joku nainen nosti mellakan varastetun lihakappaleen vuoksi, varmasti saattoi tavata Valkohampaan siihen sekaantuneena ja usein juuri pahimpana syyllisenä. Ihmiset eivät viitsineet ottaa selkoa sen käyttäytymisen syistä. He havaitsivat vain seuraukset, ja ne olivat huonot. Se oli salakähmäilijä ja varas, ilkimys ja rauhanhäiritsijä; ja vihastuneet naiset sanoivat sille päin silmiä, sen tarkastaessa heitä valppaana ja valmiina väistämään ketterästi lennähteleviä heittoaseita, että se oli susi ja kelvoton olento ja saisi vielä huonon lopun.
Se havaitsi joutuneensa koko tuon väkirikkaan leirin hylkiöksi. Kaikki nuoret koirat seurasivat Lip-lipin esimerkkiä. Valkohampaan ja niiden välillä vallitsi erotus. Ehkä ne vainusivat sen villin alkuperän ja tunsivat vaistomaisesti sitä kohtaan vihamielisyyttä, jota kotikoira tuntee sutta kohtaan. Olipa asian laita mikä tahansa, ne yhtyivät Lip-lipin kera sitä vainoamaan. Ja julistettuaan kerran sodan sitä vastaan ne katsoivat itsellään olevan kyllin syytä jatkaa sitä. Tuon tuostakin jokainen niistä sai tuta sen hampaita; ja sen kunniaksi oli mainittava, että se antoi enemmän kuin itse sai. Monen niistä se saattoi löylyttää kahden taisteltaessa, mutta kaksintaisteluja ei sille tarjottu. Milloin sellainen oli alkamassa, se oli heti merkkinä kaikille nuorille koirille, jotka saapuivat juosten joka taholta ja syöksyivät tämän yhden kimppuun.
Tästä vainosta se oppi kaksi tärkeätä seikkaa: miten joukkotaistelussa oli suoriuduttava ja kuinka lyhimmässä ajassa oli yksinäiselle koiralle tuotettava suurinta vauriota. Jos tahtoi pysyä hengissä, täytyi pysyä jaloillaan keskellä vihollisjoukkoa, ja tämän taidon se oppi hyvin. Se kykeni säilyttämään tasapainonsa yhtä varmasti kuin kissa. Saattoivatpa suuretkin koirat lennättää sen taakse päin tai sivulle käsin raskaan ruumiinsa tölmäyksellä, ja paikaltaan se lensi joko ilmassa tai liukuen maassa; mutta aina sillä oli jalat allaan päin maaemoa.
Koirien tapellessa käy varsinaisen kahakan edellä tavallisesti valmisteluja — siinä äristään, pörrötetään karvoja ja tepastellaan jäykin jaloin. Mutta Valkohammas oppi jättämään oheen nämä mutkat. Vitkastelu merkitsi sitä, että saisi kaikki nuoret koirat kimppuunsa. Sen oli suoritettava työnsä nopeasti ja sitten poistuttava. Niinpä se oppi tukahduttamaan kaikki varoitukset. Se syöksyi kimppuun ja puraisi ja viilsi silmänräpäyksessä, ennenkuin vihollinen saattoi valmistautua vastarintaan. Sitten se oppi tuottamaan nopeasti ankaria vaurioita. Myöskin yllätyksen merkityksen se oppi oivaltamaan. Koira oli jo puoleksi piesty, jos sen kimppuun pääsi yllättämällä, viilsi sen kylkeen haavan tai raateli korvan siekaleiksi, ennenkuin se edes tiesi, mitä tapahtui.
Sitä paitsi oli merkillisen helppoa kumota yllätetty koira, ja koira, joka siten oli joutunut kumoon, paljasti aina hetkeksi pehmeän kurkkunsa — arimman kohtansa, johon oli iskettävä hengen nitistämiseksi. Valkohammas tunsi tämän kohdan. Se tuntemus oli periytynyt sille suoraan metsästäviltä susilta. Niinpä Valkohammas, ryhtyessään hyökkäämään, menetteli seuraavasti: ensiksi oli tavattava nuori koira yksinään, toiseksi se oli yllätettävä ja työnnettävä kumoon, ja kolmanneksi hampaat oli iskettävä pehmeään kurkkuun.
Koska se oli vain puolikasvuinen, sen leuat eivät olleet vielä kehittyneet kyllin isoiksi tai kyllin voimakkaiksi, jotta tuo kurkkuote olisi käynyt kuolettavaksi; mutta leirissä kulki moni nuori koira runnelluin kurkuin todistuksena Valkohampaan aikomuksesta. Ja eräänä päivänä, kun se tapasi erään vihollisensa yksin metsän laidassa, sen onnistui, kumoamalla se useat kerrat ja tuon tuostakin käymällä kurkkuun kiinni, katkaista valtimo ja vastustajansa elämänlanka. Sinä iltana leirissä oli aika melske. Teko oli huomattu, tapahtumasta oli toimitettu viesti surmatun koiran isännälle, naiset muistelivat kaikkia lihavarkauksia, ja monet kiukkuiset äänet ahdistelivat Isoa Majavaa. Mutta hän seisoi päättäväisenä kotansa ovella ja kieltäytyi jättämästä sisään teljettyä rikollista kostoa huutavan heimon käsiin. Valkohammasta alkoivat vihata sekä ihmiset että koirat. Tänä kehityskautenaan se ei ollut hetkeäkään turvassa. Jokaisen koiran hampaat, jokaisen ihmisen käsi uhkasi sitä. Heimolaiset sitä tervehtivät äristen, jumalat sadatellen ja kiviä heitellen. Se eli jännityksessä. Se oli aina altis hyökkäämään tai ketterä väistämään hyökkäyksiä, silmä oli herkkä huomaamaan odottamattomia heittoaseita; se oli valmis toimimaan äkisti ja tyynesti, syöksymään kimppuun välähtävin hampain tai hypähtämään erilleen uhkaavasti äristen.
Äristä se osasi hirvittävämmin kuin yksikään toinen koira, nuori tai vanha, koko leirissä. Ärinän tarkoituksena on varoittaa tai peloittaa, ja tarvitaan arvostelukykyä päättämään, milloin sitä on käytettävä. Valkohammas tiesi, miten ja milloin se oli synnytettävä. Ärinäänsä se sisällytti kaiken, mikä on häijyä, pahanilkistä ja kammottavaa. Kun sen kuono kurtistui yhtämittaisiin nykähdyksiin, karvat pörhistyivät aaltoihin, kieli livahti suusta ulos ja taas sisään kuin punainen käärme, korvat painuivat taaksepäin, silmät kiukkua kipenöivät, huulet työntyivät erilleen paljastaen kuolaa valuvat hampaat, silloin melkein jokainen hyökkääjä pysähtyi. Yllätettynä tällainen hetkellinen pysähdys antoi sille aikaa miettiä ja valita toimintatapansa. Mutta usein moinen pysähdys myöskin piteni, kunnes hyökkääjä lopulta luopui kokonaan aikeestaan. Ja useamman kuin yhden täysikasvuisen koiran edessä Valkohammas saattoi ärinänsä turvissa ryhtyä kunnialla peräytymään.
Ollen puolikasvuisten penikkain keskuudessa hylkiö, se saattoi verisellä menettelytavallaan ja erinomaisella taidollaan näiden parven kalliisti maksamaan niiden aloittaman vainon. Kun se ei saanut itse juosta parven mukana, niin asiat kehittyivät sille tolalle, ettei yksikään parven jäsenistä voinut juoksennella erillään parvesta. Valkohammas ei sallinut sitä. Sen väijyvän ja salakähmäisen taistelutavan vuoksi nuoret koirat pelkäsivät juoksennella yksinään. Ottamatta lukuun Lip-lipiä niiden oli pakko pysytellä yhdessä suojellakseen itseään tuolta pedolta, jonka olivat tehneet viholliseksensa. Penikka, joka yksinään ilmestyi joen partaalle, oli kuolemaan tuomittu tai sai täyttä laukkaa paeta väijyvää sudenpentua, herättäen koko leirin kimakoilla tuskan ja pelon huudoilla.
Mutta Valkohampaan kostotyöt eivät päättyneet vielä sittenkään, kun nuoret koirat olivat täysin oppineet tajuamaan, että niiden oli turvauduttava toisiinsa. Se hyökkäsi niiden kimppuun tavatessaan ne yksinään, ja ne ahdistelivat sitä ollessaan koolla. Niiden tarvitsi vain nähdä se rynnätäkseen heti sen perään, jolloin se nopeutensa avulla useimmiten pääsi turvaan. Mutta huonosti kävi koiran, joka tällaisessa ajossa ennätti toveriensa edelle! Valkohammas oli oppinut pyörähtämään äkisti ahdistajansa kimppuun, joka oli jättänyt parven jälkeensä, ja runtelemaan sen perin pohjin, ennenkuin toiset ennättivät perille. Näin kävi sangen usein, sillä jouduttuaan kerran alkuun koirat olivat herkät menettämään malttinsa ajon kiivaudessa, kun taas Valkohammas ei koskaan menettänyt malttiaan. Vilkaisten juostessaan taaksepäin se oli aina valmis kiepsahtamaan päin ja puskemaan kumoon ylen innokkaan ahdistajan, joka oli kiitänyt toveriensa edelle.
Nuorien koirain luonto vaatii leikkiä, ja kun nyt olot olivat kehittyneet tällaisiksi, ne käsittivät tämän sodankäynnin leikikseen. Niinpä Valkohampaan ajo muodostui niiden päähuvitukseksi — samalla kyllä hengenvaaralliseksi ja aina uhkaavaksi huvitukseksi. Se taasen uskalsi kaikkialle, ollen nopeajalkaisin. Sinä aikana, jolloin se odotteli turhaan emoaan takaisin, se juoksutteli parvea monesti hurjaa kyytiä pitkin läheisiä metsiä. Mutta aina parvi kadotti sen näkyvistään. Sen hälinä ja ulvonta varoitti sitä vaarasta; itse se juoksi yksinään, pehmeäjalkaisena, hiljaisesti liukuvana varjona puiden keskellä, kuten isä ja emo ennen sitä. Sitä paitsi se oli paljon läheisemmässä yhteydessä erämaan kanssa kuin ne ja tunsi sen juonet ja salaisuudet. Perin mielellään se turvautui siihen kepposeen, että peitti jälkensä virtaavaan veteen astuen ja makasi sitten hiljaa läheisessä viidakossa kuunnellen vainoojain pettyneinä hälisevän.