Kun se näin oli oman heimonsa ja ihmisten vihaama, aina ahdistettuna ja itsekin alinomaa sotajalalla, se kehittyi nopeasti ja yksipuolisesti. Sellaisessa maaperässä eivät ystävällisyys ja rakkaus voineet versoa. Eikä sillä niistä ollutkaan edes hämärintä aavistusta. Sen lakina oli totella väkevämpää ja sortaa heikompaa. Iso Majava oli jumala ja väkevä. Sen vuoksi Valkohammas totteli sitä. Mutta nuorempi tai pienempi koira oli heikko — sellaisen olion voi tuhota. Sen kehitys kulki kohti valtaa. Jotta se saattaisi taistella uhkaavaa vahinkoa ja tuhoa vastaan, sen hävittämis- ja suojelemiskyky kehittyi suhteettomasti. Siitä tuli liikkeiltään muita koiria nopeampi, ketteräjalkaisempi, ovelampi, tuhoisampi, joustavampi, lihaksiltaan jäntevämpi, kestävämpi, julmempi, villimpi ja älykkäämpi. Sen täytyi muodostua tällaiseksi, sillä muutoin se ei olisi voinut pitää puoliaan eikä säilyttää henkeään vihamielisessä ympäristössä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Jumalten jäljillä.
Syksyn tullen, kun päivät lyhenivät ja ilmassa alkoi olla pakkasen tuntua, Valkohampaalle koitti vapautumisen hetki. Leirissä oli useita päiviä vallinnut suuri hälinä. Heimo valmistautui purkamaan kesämajansa ja lähtemään kiluineen ja kaluineen syysmetsästykseen. Valkohammas seurasi näitä hommia kiihkein katsein, ja kun kodat rupesivat häviämään ja ruuhet virran rannalla täyttymään, se ymmärsi asian laidan. Ruuhet tekivät lähtöä, ja muutamat olivat jo kadonneet jokea myöten.
Valkohammas päätti aivan tahallansa jäädä jäljelle. Se odotti, milloin tulisi tilaisuus hiipiä leiristä metsään. Ensin se salasi jälkensä virtaavaan veteen, joka alkoi jo käydä jääriitteeseen rannoilta. Sitten se ryömi syvälle tiheään viidakkoon ja vartosi. Aika kului, ja se nukkui tuntimääriä keskeytymättä. Sitten se heräsi kuullessaan Ison Majavan huutavan itseään nimeltä. Muitakin ääniä se erotti. Ison Majavan vaimo kuului ottavan osaa etsintään, samoin Mit-sa, Ison Majavan poika.
Valkohammas vapisi pelosta, ja vaikka se tunsi vaistomaista pakkoa ryömiä esiin piilopaikastaan, se vastusti sitä. Jonkun ajan kuluttua äänet häipyivät, ja sitten se tuli esiin nauttiakseen yrityksensä menestymisestä. Pimeä läheni, ja se kisaili hetken puiden keskellä iloiten vapaudestaan. Sitten, aivan äkkiä, se havaitsi olevansa yksin. Se istuutui harkitsemaan, kuunnellen salon hiljaisuutta ja ymmällään siitä. Tuntui uhkaavalta, kun ei havainnut mitään liikettä eikä erottanut yhtään ääntä. Siitä tuntui, ikäänkuin jokin näkymätön ja aavistamaton vaara olisi jossain väijynyt. Se alkoi katsella epäluuloisesti synkkinä kohoavia puita ja pimeitä varjoja, joissa saattoi piileskellä ties mitä vaaroja.
Sitten rupesi olemaan kylmä. Ei ollut enää olemassa mitään lämmittävää kodan seinää, jota vasten saattoi kyyristyä. Jalkoja paleli, ja se nosteli vuoroin toista, vuoroin toista etukäpälää. Se kiersi tuuhean häntänsä niiden peitoksi, ja samalla se näki näyn. Tämä ei ollut laisinkaan omituista. Sen sisäiseen näkemykseen oli painunut sarja muistikuvia. Se näki jälleen leirin kotineen ja leimuavine nuotioineen. Se kuuli naisten kimakat huudot, miesten karheat ääret ja koirien ärinän. Sen oli nälkä, ja se muisti, kuinka sille oli heitetty lihapaloja ja kalaa. Nyt ei ollut lihaa odotettavissa — ympärillä vallitsi vain uhkaava hiljaisuus, jota ei saattanut syödä.
Orjuus oli tehnyt sen pehmeämmäksi. Vastuuttomuus oli heikontanut sen. Se oli unohtanut, miten itsestään oli pidettävä huolta. Yö ammotti sen ympärillä. Aistimet, jotka olivat tottuneet leirin hälinään ja meluun, alituisesti näkemään ja kuulemaan jotain, olivat nyt joutuneet joutilaiksi. Nyt ei ollut mitään tehtävänä, ei mitään nähtävänä. Ne jännittyivät havaitakseen jotakin, mikä olisi keskeyttänyt luonnon äänettömyyden ja liikkumattomuuden. Toimettomuus ja tunto siitä, että jotain kauheata oli uhkaamassa, herätti niissä kammoa.
Se hätkähti ankarasti pelosta. Jotain suunnatonta ja muodotonta hyökkäsi sen näköpiirin poikki. Se oli puun varjo, joka siirtyi ohitse, kun tuuli pyyhkäisi pilvet kuun tieltä. Tämän huomattuaan se vinkui heikosti; sitten se tukahdutti vinkunan peläten, että saattaisi herättää väijyvien vaarojen huomion.
Pakkasen puristama puu synnytti kovan paukahduksen. Se oli juuri penikan kohdalla. Tämä ulvahti säikähtyneenä. Sen valtasi pakokauhu, ja se juoksi hurjana kohti kylää. Se tunsi vastustamatonta tarvetta päästä ihmisten seuraan ja suojaan. Sieraimissa oli vielä leirisavun haju. Korvissa kaikuivat äänekkäinä leirin äänet ja huudot. Se ennätti metsästä kuun valaisemalle aukealle, missä ei ollut varjoja eikä pimeyttä. Mutta sen katse ei kohdannutkaan mitään kylää. Se oli unohtanut. Kylä oli hävinnyt.